Tanskalais-ruotsalaisen Star*Ratsin tyylillisesti vähän joka suuntaan kumarteleva sleaze-punk ei ole mitään rakettitiedettä, eikä tarvitse ollakaan, mutta juuttien raskas ja roisi rokkaus tuntuisi yrittävän kosiskella faneja samaan aikaan niin grungeyleisöstä kuin katurockin ystävistäkin ja senhän nyt tietää, paljonko em. tyylilajeilla on yhteistä kohdeyleisöä. Screw The Consequencesista tulee mieleen jonkilainen Backyard Babies meets Bloodpit meets Nirvana meets Rob Zombie ilman koneita, mutta Star*Rats ei onnistu olemaan niistä mitään oikein kunnolla.

Levyllä on tyylilajiin nähden harvinaisen tykit soundit. Bändin vokalisti Magnuksella (aka Mr. Whattafuckilla) on meikkirockiin sopivan kelju äänensävy, mutta mies voisi käyttää sitä huomattavasti aggressiivisemminkin, sillä nyt hemmon klangi on ärsyttävine venyttelyineen lähempänä grungevokalistien introverttejä itkuvirsiä kuin hauskanpitoon tähtäävää rokkikukkoilua, mikä leikkaakin Star*Ratsin kapasiteettia aikaansaada minkäänlaista bilefiilistä. Albumin suurin ongelma on silti sen päivänselvä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tassu taivasta kohti; kuka tahtoo kuunnella albumia jonka joka toinen biisi rokkaa kuin vimmattu ja joissa jopa villit kitarasoolotkin pystyvät nostamaan tunnelmaa, mutta joka toinen biisi tappaa fiiliksen jumittaen ja rypien itsesäälissä kuin flanellipaitainen lääkkeiden väärinkäyttäjä 90-luvun alkuvuosien Seattlessa? En usko, että yleisön seasta montaakaan moisesta musiikilliseen skitsofreniaan viehtynyttä löytyy ja jotain kai se kertoo sekin, että albumi on Star*Ratsille kolmas jo kolmannella eri levy-yhtiöllä.

Bändissä olisi potentiaalia suhteelisen kovaksi bilebändiksi, jos se tunnistaisi omat vahvuutensa ja lakkaisi märisemästä. Tällaisenaan Screw The Consequences  on häiritsevässä kaksijakoisuudessaan cd-soittimen ohjelmoijan painajainen; levy, jonka ääripäät ovat ihan liian kaukana toisistaan. Albumi olisikin paljon parempi kahtena eri julkaisuna, jolloin itse kukin voisi jättää sen vähemmän kiinnostavan puoliskon kokonaan hankkimatta. Niin tai näin, bändille on nostettava hattu korkealle pelkästään hersyvän Bon Jovin I'll Be There For Youn sleazepunk-versioinnin vuoksi - siinä on sitä estotonta hillittömyyttä, mitä bilelevyjen parhailta biiseiltä haetaan.