Uusin viiksimiesten lätty kuulostaa harmillisesti sekä todella tutulta että todella turvalliselta. Nähdäkseni rockmusiikin pitäisi kuulostaa edes jossain määrin vaaralliselta ja tietenkin olisi kiva, jos yhtye uusiutuisi edes hieman jokaisella levyllään. Toisaalta, miksi korjata jos se toimii, tuolla reseptillä on kuitenkin tehty useampikin menestyslevy.

Ei levy silti mitään täyttä paskaa ole. Levyllä on selkeästi yritetty ottaa jotain askelia uusiin suuntiin (kuten I'm Frustrated -balladissa, jossa kuitenkin valitetaan miten huonosti tarinan minällä menee ja joka tuntuu harkitsevan itsemurhaa, viulusektion tunnelmoidessa taustalla) ja useissa biiseissä on kuultavissa omalaatuisia sovituksia ja soitinvalintoja. Silti kyseessä on materiaalin kevyttä maustamista ja sisältö on sitä samaa vanhaa, hyvässä ja pahassa.

Mustasch on onnistuessaan silkkaa parhautta, iskeviä riffejä, rankaa jynkyttävää rockinjyystöä, joka ei anna kuuntelijalleen armoa. Tuntuu kuitenkin että kun bändi onnistuu vain osittain, on lopputulos ankea mahalasku - jotain, joka antaa odottaa eikä sitten toteuta mitään asettamistaan odotuksista.

Ruotsin ihmeiden uutukaista kuuntelee paikoitellen mielellään, mutta paikoitellen sen haluaisi siirtää sivuun tai skipata nopeasti biisin tai pari eteenpäin. Levyllä on muutamia napakymppejä, mutta aivan liikaa täysin keskinkertaista stoneria, joka ei vakuuta.

7/10
Jukka Kolehmainen

-----------------------------------------------------------------------------------------------

Ruotsin viiksimiehet eivät pelkää kaljamahojen kasvua, elähtänyttä rokkimenoa tai kliseekierrätystä – ei, viidennen levyn titteliksi isketään tymäkästi bändin nimi ja viulut pistetään soimaan saatanallisessa sävelessä raskaiden särökitaroiden kera heti introbiisissä. Tämä päivä on puuta, entisajat rautaa!

Mustasch on siis pähkinänkuoressa perinteitä kunnioittava rokkilevy, josta voi jokainen löytää yhtymäkohtia Black Sabbathista 70/80-lukujen hard rockiin ja Monster Magnetiin – mennäänpä sinkkubiisi Minessa hetki Iron Maiden -henkisten tuplakitaroidenkin matkassa. Vaikka konsepti onkin jo useampaan kertaan koettu, on itse levy tuoreenoloinen ja erittäin viihdyttävä. Biisit kulkevat sopivalla rehvakkuudella mutta silti jalat maassa, ja soundeistakin löytyy mureutta kuin rosvopaistista ikään.

Niinpä tämä veteraaninelikko saakin taottua kasaan parikin kunnon kaljanlatkintahymniä: The Man The Myth The Wreck pitää tahdin raskaana ja groovaavana aina loistavaa kertosäettä myöten, ja Deep in the Woods toistaa tempun keveällä mutta varmaotteisella ottellaan. Myös avauksen tuomiopäivän tunnelmia pitemmän kaavan kautta kertaava päätösbiisi Tritonus nostattaa kulmakarvoja akustisilla suvannoillaan, soundtrackmaisella mylvinnällään ja kertojanäänellään.

Ainoa paha floppi koetaankin, kun Mustasch yrittää jotain aivan muuta. Desolatessa nimittäin bändi pyrkii naittamaan stoner/doom-jumituksen ja kansanmusiikkia muistuttavat viulut, mutta tekele tipahtaa selkeästi täytebiisiosastolle. Pakollinen balladi (I’m Frustrated) on taas ihan kuunneltava herkistely, vaikka ne samaiset viulut taas ehkä hieman liikaa ovatkin. Myös muutoin pätevän laulajan Ralf Gyllenhammerin ruotsi-aksentti pyrkii I’m Frustratedissa liian häiritsevästi pintaan.

Mustaschin kaltaisille bändeille löytyy siis aina tilausta. Bändi on yhtä aikaa raskas, rento ja rokkaava, ja näillä kolmella ärräpäällä luodaan miehekkäänoloinen levy, jonka kuuntelu nostattaa varmasti haituvat nenän alle. 

8/10
Antti Klemi