Toisinaan tulee vastaan niin paljon myötähäpeää aiheuttavia bändejä, että sellaisten olemassaolo tekisi mieli kieltää universaalilla "paskan taiteen" kieltävällä lailla. Vaan kaikkien onneksi maailmassa on vapaus ajatteluun ja itsensä ilmaisuun, eikä myötähäpeää vielä toistaiseksi rinnasteta jumalanpilkkaan tai muuhun vastaavaan. Brittiläinen, levydebytointinsa tällä minilevyllä tekevä Traces on yksi tällaisista tapauksista.

Bändi yrittää ilmeisesti lähtökohtaisesti olla sekoitus raivokasta death- ja black metalia, mutta on lurauttanut niin sanotun sinfonisen bm:n sokeriastiasta kosketinsiirappia moninkertaisen annoksen. Tämä absurdi ja hulluutta lähentelevä sävellys- ja sovitustapa on saanut aikaiseksi levyn, joka kuulostaa samaan aikaan paikoin hyvältä, että todella surkealta, vastenmieliseltä ja rasittavan typerältä.

Tracesin kuolemansynteinä ovat c-luokan dimmuborgirismi, äärimmäisen väsyneet, nolot ja kliseiset syntikkaratkaisut sekä lähes power metalista ideansa lainaavat imelyydet. Toisin sanoen moni power-bändikin kuulostaa rehvakkaammalta ja tyylitajuisemmalta jopa tässä genressä kuin mitä Traces koskaan kykenee olemaan. Toki bändi osaa pahaenteisen dm-riffittelyn, vihaiset murinavokaalit ja niin edelleen, mutta lopputulos on paikoin hyvin, hyvin vaivaannuttavaa kuultavaa. En osaa edes arvata mitä bändiläisten päässä on liikkunut näitä sovituksia tehdessään.

Soundeiltaan levy on perusteellisen rouheaa, raskasta ja mukavaa kuultavaa. Kitaroista löytyy sopivasti munaa ja rummut tykittävät tuhdisti, joskin ehkä turhan kliinisesti. Laulupuolella kuullaan niin vakuuttavaa örinää kuin rääkynääkin. Jopa syntikat kaikessa, öh, synteettisyydessään kuulostavat soundeiltaan kelvollisilta. Näistä tuotannollisista tekijöistä yhdessä muutaman riffin kera voidaan perustella bändin suhteellisen korkea arvosana. Muu sisältö onkin sitten sitä itseään. Välttäkää kuin ruttoa.