Grief Of War ei ennestään tuttu ole, mutta sen suoltama musiikki kuulostaa hyvinkin tutulta. Se kun on varsin kasarihenkistä retrothrashia vahvoin Bay Area -vaikuttein, ja omaperäisyyttä saa kaivaa yhtä suurella onnistumisprosentilla kuin neulaa heinäsuovasta. Aika hiljaista siis.

Pelin avaava Crack of Doom kuulostaa vielä varsin kohtuulliselta jyristelyltä, mutta kakkosbiisi Disorder on sen luokan sekundarässiä huonoimmillaan, että sen geneeristä ja mitäänsanomatonta humppa-humppa-tikutusta kuunnellessa alkaa suorastaan vituttaa.

Kolmosraidalla Captured Soul Eternity pistetään taas jo astetta paremmaksi kierroslukumittarin liikkuessa lähes tapissa – ainakin tämän bändin skaalalla – mutta edes tiukka rypistys ei pelasta suoraviivaista kappaletta kasvottomuudelta. New Kind of Wicked sentään alkaa jokseenkin kiinnostavasti ja sen otteissa on hetken jotain mukavan forbiddenmaista, kunnes kappaleen draamankaari katkeaa melko pliisuihin ratkaisuihin. Kun biisi vihdoin taas lähtee rullaamaan, on jo liian myöhäistä.

Revolt puolestaan lähtee liikkeelle mukavan liukkaalla ja tyylikkäästi sahaavalla riffittelyllä, mutta se taas kaatuu yksitoikkoiseen samoissa soinnuissa rimpulointiin. Itse asiassa biisin oireet pätevät melko kattavasti koko levyyn; kitaristiboikkain rytmikädet kyllä liikkuvat todella mallikkaasti, mutta mehukkaiden ja soinnuiltaan monipuolisten riffien osalta ei vain riittävän usein lähde. Parhaiten tässä ehkä onnistuukin nimibiisi Worship, joka toki on sekin varsin suoraviivainen, mutta sentään sisältää hiukan ideaa ja eloa muuhun levyyn verrattuna. Biisi myös antaa lupausta siitä, että bändi voisi olla aika kovakin, kunhan tehoja vaivaudutaan ottamaan irti enemmän kuin mitä mielikuvituksettomalla peruspumppaamisella aikaan saadaan. Nimivedon lisäksi levyn päättävä Lost viittaa liidiosuuksiensa puolesta lahjakkuuteen, jota idolejaan liiaksi kumartavan japsinelikon pinnan alla vaikuttaisi kytevän.

Paitsi pahimpien geneerisyyksiensä ja mielikuvituksettomuutensa takia, voi miekkosten aikaansaannosta tukistaa turhan kuivasta ja hengettömästä soundimaailmasta, joka latistaa hyviäkin juttuja melko ikävästi. Kaikesta tästä negatiivisesta mussutuksesta huolimatta väittäisin, että Manabu Hirosen vetämässä nelikossa voisi olla potentiaalia, kunhan sekaan saataisiin lisää kunnon loraus kunnianhimoa.