Ruotsissa se vain hardrockaus osataan. Mötley Crüen ja Backyard Babiesin hagforsilaiselta lehtolapselta kuulostava Naughty Boys ei varmaankaan kuulu kenenkään mielestä kotimaansa tunnetuimpien rokkipartioiden joukkoon. Eipä haittaa, sillä yhtyeen kakkosalbumi Destiny Calls potkii kivekset kurkunpään viereen ihan siinä missä kuka tahansa maansa ykkösliigan rokkiaktikin. Destiny Calls on toisaalta vain yksi levy lisää kierrättämässä amerikkalaista virkaveljeään emuloivaa sleaze-henkistä hard rockia, mutta toisaalta se on myös taiten koottu albumi, jolta kuuluu aito kiintymys esitettävään asiaan.

Mullistavia musiikillisia innovaatiota levyostoksillaan metsästävät jatkakoon siis metsästystään, sillä Destiny Callsilta ei moisia löydy, mutta eipä löydy sen puoleen myöskään huonoja biisejä, vaikka ne kuinka ennestään kuulluilta vaikuttaisivatkin. Naughty Boysin paketti on ns. koossa: tarttuvuutta on, asennetta on, uskottavuutta on ja äänimaisema on ihan amerikkaa aina superläskejä rumpusoundeja myöten. Voimaballadikin (Eternity) löytyy, mullikuoroja löytyy ja kun Micke Sandvikin hiukan niin Nicke Borgia kuin vielä enemmän Mike Trampia (White Lion) muistuttava kähinäkin hoitaa ruutunsa riittävällä tasolla ja vieläpä suhteellisen persoonallisesti, niin eipä käy tuhmien poikien kakkoskiekosta juuri mistään valittaminen. Ellei sitten halua kitistä kliseisyydestä. Minä en halua.