Gotthard yllättää uudella levyllään ja kuten yleensä käy, yllätykset ovat harvemmin positiivisia. Sveitsin lahja melodiselle rockille on nimittäin vetänyt naaman peruslukemille ja kitarat alavireeseen samaan tyyliin kuin Europe teki paluulevyllään viitisen vuotta sitten. Ei lienekään sattumaa, että kyseiset bändit kiertävät kuluvana syksynä Eurooppaa yhdessä. Aivan Start From The Darkin kaltaiseen megapettymykseen Gotthard ei kuitenkaan syyllisty, sillä ensimmäiset neljä kappaletta muistuttavat vielä vanhasta. Meininki on tosin niissäkin turhan ryppyotsaista aikaisempaan tuotantoon verrattuna. Lisäksi lähtölaukaus Shangri-La kutoo Led Zeppelinin Cashmir-mattoa ties kuinka monennetta kertaa uudelleen.

Viitosraidasta eteenpäin vire laskeekin sekä kitaroissa, biisien tasossa että suorituksessa. Aikaisemmin 70- ja 80-luvun hard rockin parhaita piirteitä yhdistänyt ryhmä on jostain syystä katsonut aiheelliseksi loikata murisevin kitarasoundein 2000-luvulle. Sveitsiläiskvintetti on tullut tutuksi myös osaavana slovarikoneena, mutta sekin taito tuntuu ruostuneen. Don't Let Me Know ja Tears To Cry kun kuulostavat siltä, että juustomestarit ovat heittäneet fonduehensa vain vanhoja homeisia kannikoita. Hitaammilla kierroksilla kulkeva nimikappale on sentään onnistunut.

Mutta ei nyt tuomita Gotthardia vielä yhden harha-askeleen perusteella lopullisesti. Ymmärrän kyllä, että jos on kahdeksan pitkäsoittoa jo alla, niin haluaa vaihteeksi tehdä jotain erilaista. Toivottavasti kokeilu kuitenkin jää vain yhden albumin mittaiseksi. Keikalla uskonkin orkesterin yhä näyttävän Europen lailla viihdyttävät kyntensä. Kimpparundinsa olisikin syytä jonkun optimistin hoitaa myös Suomeen.