Viimeistään osallistuminen Mariusz Dudan (Riverside) Lunatic Soul -projektille nosti Induktin nimen hieman laajemman yleisön tietoisuuteen, mutta tyylillisesti levytyksellä oli hyvin vähän tekemistä yhtyeen oman ilmaisun kanssa. Ja vaikka kuulijakunta olisikin kuullut Induktin neljä vuotta sitten ilmestyneen debyyttilevyn S.U.S.A.R., ei sekään tarjoa eväitä valmistautumaan siihen mitä yhtyeellä on Idmenillä tarjottavaan.

Sitten debyyttilevynsä Indukti on vaihtanut levy-yhtiötä Laser´s Edgeltä InsideOutille samaan tapaan kuin maanmiehensä Riverside, mikä varmasti lisää yhtyeen näkyvyyttä eurooppalaisvinkkelistä tarkasteltuna. Vaikka yhtyeen kokoonpano onkin pysynyt samana, on Indukti ottanut tyylissään askelia entistä enemmän Toolin ja Meshuggahin suuntaan. Entistä raskaammista elementeistä huolimatta maailmanmusiikkivaikutteet ja avantgardismi ovat säilyttäneet paikkansa Induktin musiikissa, erottaen sen niin hyvässä kuin pahassa muista yhtyeistä.

Kollektiivisesta improvisoinnista alkulähteensä ammentavat kappaleet ovat pääsääntöisesti instrumentaalisia purkauksia, joihin tutustuminen vaatii kuulijaltaan niin avarakatseisuutta kuin pitkäjänteisyyttä. Induktin musiikki ei armottomassa painostavuudessaan ole sieltä helpoimmasta päästä, eikä musiikin omaksumista tunnu helpottavan muutama Idmenille mahdutettu laulettu kappale, joilla kuullaan vierailevia solisteja.

Tietyllä tavalla on ihailtavankuuloista miten Indukti kykenee pitämään yllä synkkää ja brutaalia tunnelmaa, jolle loihdittu dynamiikka hakee vertaistaan. Valitettavasti yhtyeen kakkoslevylle valitut solistivieraat edustavat musiikin kanssa samaa linjaa, minkä johdosta tunnelmien vaihtelut jäävät soittajien harteille. Debyyttilevyllä vähäiset vokaaliosuudet tasapainottivat hienosti kokonaisuutta, mutta Idmenillä musiikillinen vaaka on heilahtanut reippaasti raskassoutuisen synkistelyn puolelle.

Levyn avaava Sansara kuulostaa ensimmäisten minuuttiensa ajan päättymättömältä adrenaliinipurkaukselta, jonka jälkipuoliskolla yhtye päästää kuulijan armottomista pihdeistään ja väläyttää hetkellisesti lyyrisempää puoltaan. Jos Meshuggah ja Mahavishnu Orchestra tekisivät yhteistyötä, se luultavasti kuulostaisi tältä.

Tusan Homichi Tuvotalla kuullaan ensimmäistä solistivierasta, Sleepytime Gorilla Museumin Nils Frykdahlia, jonka peterhammillmaisen häiriintynyt vokaalisuoritus istuu hienosti kappaleen amondüülmäiseen tunnelmaan. Järkälemäiseksi vyörytykseksi kasvavaa Tusan Homichi Tuvotaa seuraa lyhyt maisemamaalaus Sunken Bell, joka muistuttaa debyyttilevyn elokuvamaisia tunnelmia.

Välimeren vaikutteita ja Toolia yhdistelevä …And Who´s The God Now?! esittelee Rootwaterin Maciej Taffin tulkitsijanlahjoja. Lauletuista kappaleista se on levyn vaikuttavimmista esityksistä vaihtelevine tunnelmineen, joka yltyy loppua kohden piinaavaksi rituaalimanaukseksi. Tältä kuulostaa maailmanmusiikki Helvetistä!

Instrumentaalikappale Indukted pohjautuu neuroottisesti nykivän rytmityksen varaan, jota on tasapainotettu tyylikkäästi hieman ilmavammilla jousimaalailuilla, kunnes kingcrimsonmainen sävellys antaa vallan atonaalisemmille sävyille. Yhtä repivältä kuulostaa teknisesti haastava Aemaet, josta löytyy jokaisen kuuntelukerran jälkeen entistä useampia kerroksia.

Tool-henkisyys paistaa läpi Michael Luginbuehlin (Prisma) laulamasta Nemesis Voicesista, jossa musiikin painostavuus on saatu aikaan myös muillakin keinoilla kuin raskailla kitaroilla. On puhdas makuasia, mutta minusta tämä kappale olisi toiminut paremmin instrumentaalisena.

Levyn päättävä Ninth Wave kasvaa vaivihkaa yli 11-minuuttiseksi instrumentaalimammutiksi, jonka tunnelmat vaihtelevat tyynestä aaltoilusta maanisesti poukkoilevaan instrumenttimyrskyyn. Värikylläisestä instrumenttivalikoimastaan huolimatta Ninth Wave ei tunnu nousevan lentoon kuin hetkittäin ja sävellyksenä se on levyn muihin kappaleisiin nähden varsin minimalistinen.

Kokonaisuutena Idmen lukeutuu niihin harvoihin levyihin, jotka kuulostavat yhtenä päivänä kiehtovalta ja toisena lähes sietämättömältä. Kylmäksi se ei jätä ketään.