Porilainen Memoira ei ole etsiytynyt levytysuralleen sitä kaikista tavanomaisinta kautta, sillä yhtye on kiinnitetty amerikkalaiselle progressiivisista bändeistään tunnetulle Nightmare Recordsille. Naislauluvetoinen Memoira edustaa melodisen metallin sitä laitaa, jossa kuuluu paitsi suomalaisbändeille kovin tavanomaisia goottivaikutteita, myös piristävän vahva annos omaperäisyyttä progressiivisuuden, lievien trip hop -vaikutteiden, klassisuuden ja jopa modernimman amerikkalaisen mainstream-radiorockin muodossa. Jos yhtyeen soundia yrittäisi kuvailla nimiä pudotellen, niin aika lähelle päästäisiin, jos kieritettäisiin Evanescence, Charon ja Within Temptation samaan pakettiin.

Itselleni ennestään tuntematon, vasta pari vuotta vanha ryhmä on saanut aikaiseksi positiivisesti yllättävän ja ennen kaikkea hillityllä tavalla tyylikkään debyytin, jolla tarjolla on raskasta kitaraa, surumielisyyttä, hienovaraisia orkestraatioita, vähän ehkä liiankin ujoksi jäävää naislaulua ja melodioita jotka, jos nyt eivät aivan täsmähittejä olekaan, miellyttävät korvaa, vaikka levyä pyörittelisi pitemmänkin aikaa. Memoiran kappaleet ovat tunnelmallisia, taidolla sovitettuja ja, levytysdebytantin kyseessä ollessa, suorastaan ihailtavaa tyylitajua osoittaen sävellettyjä. Omaa korvaani miellyttävät eniten tunnelmallinen Destiny, dramaattinen Amortization ja levyn tarttuvin pala, Haunted.

Naisvokalisti Jemina Pitkälä tuntuisi hieman säästelevän äänivarojaan. Jotenkin tuntuisi, että tytöstä lähtisi ilmavampaakin vokalisointia, mutta laulajattaren kuulaantumma perusklangi myötäilee ainakin omaa korvaani vallan mainiosti, likka kun ei ole mikään keskieurooppalaiselta liukuhihnalta suollettu huilumainen keskeneräinen sopraano, eikä toisaalta myöskään perus-rockmimmi. Toisinaan sekaan ääntelevä Lassi Nuolivaara toimii Jeminalle lähinnä kontrastihäirikkönä, joten jos Memoiralla on tarkoitus sävyttää musiikkiaan mieslauluin jatkossakin, suosittelisin sille osastolle lisävahvistuksia (tai sessioavustajaa). Eivät miesääntelijän vokaalisuoritukset ihan mitään katastrofitasoa ole, mutta paketin ollessa muuten näin hyvässä kuosissa, miksi tyytyä keskinkertaiseen mieslaulantaankaan?

Nuolivaaran tapa käyttää koskettimiaan miellyttää myös kovasti. Enimmäkseen syntikkavalli tuplaa laulumelodioita ja lisää orkestraalisuuden tuntua, mutta myös synan hallitessa äänimaisemaa yksin Lassin soundivalinnat ovat harvinaisen mukavasti kohdillaan, oli kyseessä sitten perkussiivisesti tai klassisesti käytetty pianosoundi tai ilmava soolosoundi. Levy on soundeiltaan mukavasti balanssissa, mutta olisi saattanut hyötyä hieman vähemmän nuhaisesta tuotannosta. Mutta meneehän tämä näinkin, paremmin kuin moni muu.