Se oli eräs lukuisista automatkoista kotiseudun keskustaan, kun kuulin radiosta ensimmäistä kertaa yhtyettä nimeltä Viikate. Vuosi oli 2002 ja kalenteri kävi syyskuuta. Suomenkielinen metalli oli tuolloin nosteessa ja sen aallonharjalla ratsasti sellaisia nimiä kuin Timo Rautiainen yhtyeineen sekä Kotiteollisuus. Ei siis ihme, että kutsuin vielä tuolloin kaikkea suomen kielellä laulettua metallia junttimetalliksi. Nimensä puolesta Viikate oli vähällä joutua samaan junttien kansoittamaan romukoppaan, mutta toisin kävi.

Radiosta kaikunut kappale oli Ei ole ketään kelle soittaa ja se oli bändin ensimmäinen kappale, joka kelpuutettiin pyöritettäväksi valtakunnallisille radiokanaville. Saatan ehkä sortua hieman nostalgisointiin, mutta tuo yksittäinen biisi osoitti Viikatteen takovan omaa rautaansa kollegoitaan omaperäisemmällä otteella. Tähän päivään mennessä en ole ehtinyt kyllästyä bändin taitoon punoa yhteen haikeita rautalankametallimelodioita raskaiden kitarariffien lomaan. Bändin järjestyksessä kahdeksas studioalbumi, Kuu kaakon yllä, onkin itselleni yksi syksyn odotetuimpia julkaisuja.

Esimakua tuoreesta albumista kuultiin jo toukokuussa Kesävainaja-EP:llä sekä etukäteen julkaistulla Viina, terva & hauta -seiskatuumaisella. On tunnustettu tosiasia, että hyvänkin levyn pystyy pilaamaan tunkemalla parhaiden ideoiden päälle reilut parikymmentä minuuttia niitä väsyneimpiä hetkiä. Levy toisensa jälkeen Viikate on välttänyt tämän sudenkuopan puskemalla ulos suunnilleen 40 minuuttia kestäviä levyjä. Tämä ei tarkoita, että yhtyeen jokainen levy olisi mielestäni omilla jaloillaan seisova mestariteos vaan ainoastaan bändin silloisen eetoksen kiteymä, kansantajuisesti sanottuna parasta mitä bändi silloisilla aineksilla on kasaan saanut.

Kaajärven rantojen (2002) jälkeen bändin ura on ollut vahvasti nousujohteinen ja keikoilla on käynyt aina tasaisesti enemmän porukkaa. Jonkinlaisena merkkipaaluna voidaan kai pitää kultalevyn pokkaamisesta Marraskuun laulujen ensimmäisestä osasta (2007). Omassa henkilökohtaisessa rankingissani bändin neljäs albumi Surut pois ja kukka rintaan (2003) piti pitkään kärkisijaa. Vaikka Unholan urut (2005) ja Marraskuun laulujen ensimmäinen osa petrasivat paljon muun muassa soundien ja yksittäisten kappaleiden kohdalla, ovat ne jääneet bändin kataloogissa paljon edeltäjiään vähemmälle kuuntelulle. Marraskuun laulut II toi bändin pisteen takaisin minun tutkalleni, sillä se oli tuolloin toistaiseksi yhtyeen paras levy.

Kahdeksannella studioalbumilla on siis minun kirjoissani paljon todistettavaa. Viinaa, tervaa & hautaa ehdin kehaista jo taannoisessa arvostelussa, mutta ei yksi kappale kesää tee, kuten vanhalla kansalla on ollut tapana sanoa. Levyn avaa tulpattoman polkuharmoonin säestämä Kouvostoliiton laulun ensimmäinen säkeisto, jossa yhtye astuu itsensä Vesa-Matti Loirin varpaille, onnistuen siinä kylläkin satakertaisesti kollegaansa paremmin. Sen minkä kappale voittaa humoristisuudessa, häviää se kuitenkin dramaattisuudessa Marraskuun laulujen toisen osan uvertyyrille.

Varsinaiselta biisimateriaaliltaan Kuu kaakon yllä on yhdistelmä nopeampaa ja hitaampaa Viikatetta, mutta aikaisempaa paljon luonnollisemmin tiivistettynä. Tuoreissa arvosteluissa levyä on haukuttu saman vanhan toistamisesta, mikä on osaltaan totta. Levyn kappaleet on toki tehty vanhaan tuttuun muottiin, mutta vanhassa kuvassa on uudella levyllä paljon uusia värejä. Koskettimet sekä jousisovitukset on tuotu edellisiä levyjä näkyvämpään osaan ja erittäin hyvä niin. Parhain esimerkki tästä on erittäin onnistunut Avoimen maan äärellä, joka herkkine koskettimineen ja jousisovituksineen edustaa levyn parhainta antia. Lisäksi kappaleen taustalla kaikuvat kitarat tuovat mieleen Kaajärven rantojen tunnelman.

Kesävainajalla hieman puuduttanut Aaveissa vainko olet mun? löytää paikkansa luontevasti levykokonaisuudella. Mahdollisesti myös ahkera liveveivaaminen on saanut minut heltymään ja myöntämään kappaleen kuulumisen Viikatteen laadukkaaseen kappalekaanoniin. Viinasta, tervasta & haudasta tokaisi paikallisen radiokanavan juontaja, että tässäpä on biisi, joka vain paranee kuunneltaessa. Näin on käynyt omallakin kohdalla. Levyn ehdotonta kärkeä ja tuleva liveleka, eikä vähintään sen takia, että kertosäkeessä hoetaan suomalaisille niin tuttua etyylialkoholin muunnosta.

Levyn päättää kaksi Viikatteen tähän mennessä pisintä sävellystä. Sekä Korpi että nimibiisi Kuu kaakon yllä toimivat koko mitassaan, itse asiassa edellä mainittu onnistuu kerta toisensa jälkeen huijaamaan arvostelijapoloista loppumalla ennen kuin huomaa, että se oli alkanutkaan, mikä on siis hyvä asia. Kaiken kaikkiaan Kuu kaakon yllä on Viikate-levyksi äärimmäisen pätevä, mutta myönnettäköön, että arvosanassa on hieman tuoretta ihastusta, eikä niinkään iän tuomaa kypsyyttä. Täysin suvereenisti bändi ei kykene edeltävää teostaan peittoamaan, mutta erityisesti Avoimen maan äärellä antaa osviittaa, että bändillä on tutun jutun ohella innovatiivisuuttakin, kunhan sitä uskaltaa vain käyttää.