Viimeiset vuodet eivät ole olleet hollantilaiselle säveltäjävelholle, Arjen Anthony Lucassenille, suotuisia. Noin kaksi vuotta sitten mies masentui menetettyään anosmian takia hajuaistinsa ja erottuaan pitkäaikaisesta vaimostaan, Jolanda Verduijnista. Pahaa oloaan mies purki useampien onneksi musiikkiin ja julkaisi jo vuotta myöhemmin pääprojektinsa Ayreonin seitsemännen studioalbumin, 01011001:n.

Nyt julkaistava Guilt Machine on jatkoa tälle tuotteliaalle kaudelle. Vaikka Guilt Machinen musiikki on alusta loppuun Lucassenin käsialaa, poikkeaa se Ayreonista jo siinä, että bändissä on vain neljä jäsentä. Ayreonin levyillähän on totuttu kuulemaan huomattavasti suurempaa vierailijakaartia. Tällä kertaa Lucassen itse hoitelee suurimman osan kielistä ja pienen osan laulujakin, kun taas ruotsalaiskaunotar Lori Linstruth on heittänyt levylle soolot ja lyriikat. Päätoimisena laulajana esiintyy täysin toisenlaisista piireistä kotoisin oleva belgialainen vaihtoehtorokkari, Jasper Steverlinck. Patterien takana ei yllättäen istu Arjenin luottomies Ed Warby vaan Porcupine Treestakin tuttu Chris Maitland.

Ayreonilla on sikäli merkityksellinen asema minun historiassani, että edelleen mainio Into the Electric Castle (1997) oli ensimmäisiä kuuntelemiani progelevytyksiä. Tuhdista 104 minuutin mitastaan huolimatta levy kestää vieläkin kuuntelua, mistä on kiittäminen vaihtelevia äänimaailmoja. Guilt Machine sen sijaan on hyvin raskas ja mollivoittoinen, ja musiikillisesti se varmasti ilmentää Lucassenin mielenmaiseman synkkyyttä kahdelta viime vuodelta. Ayreoniin verrattuna myös soitinrepertuaaria on karsittu.

Myöskään Lori Linstruthin kynäilemät sanoitukset eivät ole siitä kaikkein iloisemmasta päästä, mikä toisaalta saattaaa kyllä purra suomalaiseen kuulijakuntaan. On this Perfect Day onkin raskas taipale mielen syvimpiin lokeroihin, syvälle alitajuntaan painettujen arvoituksien äärelle. Käsiteltävinä teemoina ovat syyllisyys, mennyt, masennus, rakkaus (menetetty sellainen), kyvyttömyys kontaktiin ja niin edespäin. Lyriikoihin paneutuva kuuntelija haastaa itsensä mahdollisesti varsin vaikealle taipaleelle.

Edellisestä käy varmasti ilmi, että levyä on tehty varsin terapeuttisessa mielessä ja pahaa oloa on pyritty vuodattamaan päästä paperille. Myös fanikunta on otettu levylle mukaan, sillä levyn esituotantovaiheessa faneja pyydettiin lähettämään omalla äidinkielellään syyllisyyttä, katumusta, elämää, kuolemaa ja ihmisluontoa käsitteleviä pohdintojaan. Hieman tuli säikähdettyä, kun kaiuttimista rapisi erään kappaleen alkuun selvää suomen kieltä. Ei sillä, on tällaista aiemminkin kuultu. Aikaisemmin nimittäin jo Pain of Salvation pyysi fanejaan lähettämään viestejä, joita sitten kuultiin BE-albumin (2004) kappaleella Vocari Dei. Niinikään osa Dream Theater-faneista pääsi huutelemaan bändin Systematic Chaoksen (2007) Prophets of War -kappaleelle.

Ayreonia on kritisoitu parilla viime levyllä siitä, että kaikki mahdolliset ideat on tungettu levylle ja kokoa paisutettu ehkä hieman keinotekoisesti kahden levyn mittaiseksi. Vastakkaisiakin mielipiteitä on toki kuultu, mutta On this Perfect Day sisältää sen sijaan vain kuusi kappaletta. Toki neljä niistä on mitaltaan yli kymmenen minuuttia ja lyhyinkin kappale yli kuusiminuuttinen. Kuten mainittua, kappaleet ovat pääosin raskaita ja mollivoittoisia, minkä lisäksi niissä on sävyjä 70-luvun progesta (lähinnä koskettimien kautta). Vaihtelua kymmenminuuttisiin eepoksiin mahtuu, mutta tunnelma pysyy pääosin synkkänä. On tietysti makukysymys nauttiiko yhtenäisestä äänimaailmasta vai esimerkiksi Amazing Flight in Spacen kaltaisesta epäkoherentista, mutta versatiilista ilottelusta.

Guilt Machine on leimallisesti sivuprojekti, mutta ymmärrettävästi musiikissa on paljon Ayreonia. Jollain tapaa sitä voisikin kutsua riisutummaksi muodoksi Ayreonista ja varsinkin livetilanteessa Guilt Machine on varmasti vetreämmin toistettavissa. Arjenilla on myös edelleen tallella vanha taito saada niin hyvästä kuin huonostakin laulajasta se parhain puoli. On this Perfect Dayn ehdoton tähti on nimittäin laulaja Jasper Steverlinck. Laaja-alaisena laulajana hänelle on ollut mahdollista kirjoittaa myös vaativampia laulumelodioita, joista mies tuntuu tällä levyllä selviävän leikiten. Steverlinck pääsee korkealle, mutta ei silti menetä äänensä väriä. Taidollisesti miestä on rohjettu verrata jopa itse Freddie Mercuryyn.

Siitä huolimatta, että Ayreonin viimeisestä levytyksestä on kulunut vasta vuoden verran, on Guilt Machinen debyytti tunnelmaltaan varsin koherentti kokonaisuus. Tekijöilleen se on varmasti tärkeä levy, mutta kuulijalle ei välity kuin introspektiivinen ahdistus. Levyn ehdotonta kärkeä edustavat aloituskappale Twisted Coil sekä hämärästi nimetty Green and Cream. Kaikin puolin kyseessä on ihan hyvä levy, jota voi lähes varauksetta suositella kaikille Ayreonin parissa viihtyneille. Itselleni levyn ahdistavuus on kuitenkin hieman liikaa ja taidan laittaa soittimeen jatkossa useammin Into the Electric Castlen.