Helpompi taitaa olla tiikerin päästä raidoistaan, kuin Udo Dirkschneider -hevimenninkäisen muuttaa soundiaan. U.D.O.:n uutukainen Dominator on entisen Accept-vokalistin sooloyhtyeelle jo kahdestoista albumi, eikä varmatoimista musiikkireseptiä ole juuri ollut syytä vuosien varrella suuntaan tahi toiseen ruuvailla. Levynostajan saaliina on siis jälleen perusvarma kolmivarttinen kattaus konstailematonta teutoniheavyä Dirkschneiderin räkäisen kurlutuksen kera ja muutamalla mukavalla melodialla.

Enimmäkseen Dominatorin kappalemateriaali edustaa U.D.O.:n tapauksessa odotetunlaista, ehkäpä jopa hiukan tasapaksusti sykkivää jykevää tamppausta, jossa läskien rumpusoundien syke ja painavan keskitempoisesti mätkitty selkeä biitti määrää marssin suunnan ja tahdin. Heavy Metal Heaven -kappaleen kohdalla taas esitellään myös yhtyeen alku-uran, lähinnä Animal House- ja Faceless World- albumeiden hieman kevytkätisemmin soivaa ja tiiviimmin laulumelodioihinkin panostavaa repertuaaria. Rivakampaa jytkettä tyrkytetään sinkkubiisi Infectedin ja nimelläänkin luonteensa paljastavan Speed Demonin otsikoilla. Saksalaisen leikkisämpi puoli puolestaan tulee esille kieli tukevasti poskeen haudattuna tehdyssä metalli-aulajatsi-mikälie Devil’s Rendezvousissa. Ja koska levyllä kuin levyllä täytyy olla myös se kiintiöhituri, U.D.O. heittäytyy hempeilemään vasta levyn loppuessa, akustisen kitaran heläjäessä Whispers In The Darkin alkupuolella, kunnes kappale taipuu melko tavanomaiseksi heavyballadiksi väräjävine sooloineen.

Vaikka U.D.O.:lla onkin omat leimallisuutensa ja puuduttavuutensa ja sitä myötä myös muutama aika tasapaksu tekele diskografiassaan, Dominatorilla biiseistä löytyy tarpeeksi monta ilmettä, jotta albumi säilyttää kuunneltavuutensa useammankin soiton ajalle. Tovi sitten ilmestyneen Infected EP:n jäljiltä odotukseni eivät Dominatoria kohtaan kovin korkealla olleet, mutta ihan hyvä U.D.O.-albumihan siitä tuli. Taas kerran.