Powerpumppu Celestystä avauslevy Reign of Elementsin jälkeen häipynyt Kimmo Perämäki on palannut uuden yhtyeen keulilla. Myös Masquerage ponnistaa siis Pohjanmaalta, ja vokalisointien lisäksi Perämäki myös soittaa kitaraa.

Muistikuvanvarainen tietoni kertoo, että Perämäki jätti Celestyn musiikillisten erimielisyyksien takia. Tätä muistikuvaa tukee Moonlight Time -levy, joka on melko kaukana Perämäen edellisen yhtyeen tyylistä. Melodisen metallin kentällä liikutaan edelleen, mutta siinä missä Celesty toteuttaa kaikkia voimametallin pahimpia kliseitä, ihan laadukkaasti tosin, Masquerage on tyyliltään rokkaavampaa ja tietyllä tavalla kypsempää.

Mikä tärkeintä, levyä voisi kuvata sanalla monipuolinen. Masquerage suorastaan yllättää kuulijan, kun jopa kesken kappaleen vaihdetaan tyyliä ja vaikutteita melko jyrkästikin. Mistään metallin piirissä progressiiviseksi ymmärrettävästä ei ole kyse, kikkailua tai pitkiä kappaleita ei esiinny, mutta tietyllä tavalla tässä on juuri sitä progressiivisuutta, joka unelmateatterikoulukunnalta kriitikoiden mielestä puuttuu.

Esimerkiksi avaaja We Will Never Learn alkaa akustisesella introlla, sitten siirrytään Rainbow/Deep Purple-henkiseen riffittelyyn ja Heaven and Hell -kappaleen vastaavaa mukailevaan bassopumppaukseen. Tässä kohtaa odotin perinnehevilevyä, hieman vaikkapa Astral Doorsin tyyliin, mutta nämä vaikutteet jäävät pitkälti ensimmäiseen kappaleeseen. Jo saman kappaleen kertosäe on hieman uudenaikaisempi, ja löytyypä samasta kappaleesta vielä Maiden-henkistä kitarointiakin.

Jatkossa tyylien kirjoon liittyvät esim. hieman powerimpi ilmaisu, Charonilta kuulostavat riffit ja Van Halenin syntikat. Eniten esiiintyvä kulkeva vaikutelma on kuitenkin 80-luvun hard rockista, vaikkapa Guns 'N Rosesista. Tässä mielessä Masquerage muistuttaa lopun aikojen Twilightningiä, jonka esimerkkiä näkyy käytetyn myös melko kehnon nimen rakennustöissä.

Levy on siis ainakin monipuolinen ja raikas. Entä miinukset? Neljän ensimmäisen kappaleen perusteella odottaa hyvin kuuntelua kestävää levyä, mutta niiden jälkeen taso laskee. Yhtään superhittiä levy ei sisällä, mutta alun tason pitäessä moisia ei olisi tarvittukaan.

Celestyssä Perämäki jäi mieleen lahjakkaana vokalistina mutta melko katastrofaalisena englannin lausujana. Nyt tämä puute on korjattu, eikä Kimmo kalpene aksentissaan muiden suomalaisten hevivokalistien rinnalla. Kielipuoli tuottaa kuitenkin edelleen vaikeuksia, nyt lyriikoissa. Niistä ei tosin vastaa Perämäki, vaan rumpali Marko Ylä-Häkkinen.

Esimerkiksi kappale The Helpers, jonka rauhallinen tahti vielä korostaa sanoituksia, on kieliopillisesti melko raastava. Pieni tarkistusapu olisi tullut tarpeeseen, käyttäähän sellaista moni muukin. Sanoituksissa pyritään toki vähän vähemmän kuluneisiin aiheisiin, peukkua siitä.

Ja sitten: kun viimeinen kappale lävähtää soimaan, ajattelin että pojat ovat tehneet Sonata Arcticat ja coveroineet Iron Maidenin Die With Your Boots Onin. Ihmetys oli suuri, kun alkuriffin jälkeen siirryttiin bändin omaa käsialaa olevaan säkeistöön. Kuuntelin varmemmaksi vakuudeksi vielä biisejä rinnakkain, ja aika identtisiä riffit ovat. Vaikea uskoa, että kukaan bändin viidestä jäsenestä ei olisi ikinä Piece of Mind -levyä kuunnellut, joten ratkaisun täytyy olla tietoinen.

Nyt päässäni soi jokaisen Moonlight Time -kuuntelun jälkeen Die With Your Boots On, ja se tuskin oli Masqueragen tarkoitus. Mitä tästä opimme? Älä säästä rippausta viimeiseen biisiin.

Kun tarkemmin ajattelee, niin tämä levy tuo mieleen Helloweenin Chameleonin- jota siis pidän ihan kelpo kiekkona, selvennettäköön se vielä. Jos Chameleon oli sillisalaatti tekijöidensä vaikutteista 90-luvun alussa, on tämä sitten kai vastaavanlainen tuotos vajaat parikymmentä vuotta myöhemmin.

Tästä on joka tapauksessa hyvä jatkaa, sillä ainakaan Masquerage ei aloita matkaansa tarpomalla kliseiden suossa. Erityismaininta vielä raikkaasta otteesta kitaroinnissa.