Kotimainen Insomnium on saanut nauttia laajaa ylistystä monelta suunnalta, eikä aiheetta. Yhtye on pysynyt uskollisena valitsemalleen suunnalle soittaa synkkää melodista death metalia, mutta ottanut samalla käyttöönsä jotain uutta levystä toiseen. Sen kyky uusiutua mutta pysyä juurillaan on hämmästyttävän onnistunut. Kun In the Halls of Awaiting (2002) oli vielä nopeaa ja reipastahtista mittelöintiä, kolmas albumi Above the Weeping World  (2006) oli laskeutunut huomattavasti alemmas kohti synkempää, hitaampaa ja eeppisempää ulosantia.

Neljäs pitkäsoitto Across the Dark jatkaa samaa linjaa. Olen erityisen mieltynyt Insomniumin suomalaishenkisiin melankolisiin riffeihin ja siihen, miten hyvin vokalisti Niilo Seväsen tulkinta passaa musiikkiin. Ehkä juuri siksi puhtaat vokaalit kuulostivat vierailta kappaleissa Where the Last Wave Broke ja The Harrowing Years, vaikka Jules Näverin (Profane Omen, Enemy of the Sun) suoritus niissä on onnistunut. Kyse ei ole laulajasta, vaan siitä, että Seväsen ääni riittää yksistään kantamaan Insomniumia eteenpäin ravisuttavalla intensiteetillä. Paljon Insomniumista kulminoituu nimenomaan häneen. Vieroksun osittain ahdasmielisyyttäni sitä, että äänessä on joku muu.

Levyn mielenkiintoiset nyanssit nousevat yhä uudelleen muun muassa kuiskauksista, joita on käytetty hienosti tehokeinona aina debyytistä asti. Mahtipontisuus ja kauneus ovat Across the Darkin avainsanoja. Omaksi suosikikseni nousi suuria tunteita herättävä kakkoskappale Down with the Sun. Kyseessä on upeasti rakennettu kokonaisuus, joka päihdyttää vaikuttavuudellaan. Uskon, että tämä kappale tulee toimimaan livenä, jos se koskaan esitetään.

Ainoana hampaankoloon jäi liian Göteborg-vaikutteinen riffittely muun muassa Against the Streamissa ja Into the Woodsissa. Hallittuun, pääsääntöisesti hyvin rauhalliseen ja kerronnalliseen kokonaisuuteen en kokenut niiden istuvan.

Insomnium on ylittänyt itsensä musiikillisesti jälleen kerran. Ainoaksi kysymykseksi tähän loppuun jääkin: Laitatteko seuraavalla levyllä vielä paremmaksi?

Evelin Kask 9+/10

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tässä ole vuoden odotetuin kotimainen albumi. Insomnium ei ole urallaan tusinatavaraa julkaissut ja edellinen albumi Above the Weeping World on kolmessa vuodessa nostattanut sellaiset odotukset, että jos uutukaisen kohdalla edes pettymyksittä selvitään, on tuloksena varmasti kova tuotos. Mutta onko Across the Darkista muuta kuin täyttämään mahaa ja tyydyttämään nälkää hetkellisesti? Tuttuun tapaansa Insomnium ei ole kansallisromantiikan katkuisen melodisen deathinsa kanssa mennyt sieltä, mistä aita on matalin, vaan panostanut monitasoisuuteen, runsaisiin vivahteisiin ja hitusen vaativiin kokonaisuuksiin. Taas kerran vaaditaan useampi kymmenen kuuntelukertaa ennen kuin levystä osaa sanoa mitään syvällisempää.

Äijien melodiataju alkaa kyllä olla sarallaan sitä luokkaa, että Miika Tenkula ja Esa Holopainenkin alkavat saada todellisen haastajan. Siinä missä Above the Weeping World oli suoraviivaisempi, ronskimpi ja rosoisempi, on Across the Darkissa hiottu hieman kulmia sileämmiksi. Tunnepohjaisuus ja dynaamisuus ovat lisääntyneet, koukutuskerroin on tuplaantunut ja myös puhtaille lauluille on annettu tilaa. Across the Dark saa samalla Since the Day It All Came Downin ja Above the Weeping Worldin tuntumaan huomattavasti samankaltaisemmilta sekä tunnelmaltaan että soundi- ja melodiamaailmaltaan.

Amorphiksen (ja mikseipä edelleen paikoin Sentencedinkin) perintö seikkailee useassa biisissä sekä Tales From the Thousand Lakesin että Tomi Joutsenen aikaisen materiaalin muotoisina vivahteina. Kotoisa olo tulee, vaikka kyllä Insomniumilla on jo sen sortin persoonalliset tavaramerkkinsä, että turhaa bändiä on enää jättää vain esikuviensa vertailujen varaan. Koskettimet ovat tällä levyllä suuremmassa roolissa kuin koskaan ja ne tuovat oikein mukavasti lisää tunnelmapohjaa. Jos kiipparit joitakuita yleisesti ärsyttävät ja ne eivät tälle bändille sopisi, kuunnelkaapa vaikka Where The Last Wave Broken outro ja marmattakaa uudestaan. Ensimmäistä kertaa ihan varsinaisesti Insomnium käyttää myös puhtaita lauluja melko näkyvässä roolissa muutamassa kappaleessa. Vierailevana äänenä on kultakurkku Jules Näveri, joten suurta totuttelua ei tarvitse, joskaan kaikille uusi elementti ei välttämättä toimi. Pientä yleistä ”soilwork-taudin” oiretta kyllä välillä nousee pintaan, mutta vain parin aivastuksen verran. Muuten taattua laatua.

Levyn ehdoton tykkibiisi on ilman muuta mahtava Down With the Sun, jonka lukuisat sävelkuviot imaisevat sisäänsä ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Against The Stream kajahtaa käyntiin raskaalla runttauksella, josta tulee mieleen niin Edge of Sanity kuin Omnium Gatherumkin. Biisin loppupuoli puolestaan palaa takaisin iskevän tarttuvalle ja virikkeelliselle vahvatunnelmaiselle linjalle. Makoisaa on meno, todella makoisaa. Eeppinen pläjäys ja levyn pisin raita, Lay Of The Autumn, sukeltelee syvissä synkkyyden vesissä tasaisemmalla tempolla. Hetken ehtii tavallaan ihmetellä, että miksi tuttuun tapaan viimeiseksi ei olekaan jätetty pisintä kappaletta, mutta Weighed Down With Sorrow lunastaa paikkansa ehkä kaikkein vaikuttavimpana teoksena. Biisi on rakennettu melko yksinkertaisista palasista, mutta tunnelma kasvaa mahtavasti ja hitaasti askel askeleelta kohti armottomia kliimakseja. Vetää sanattomaksi.

Negatiivisia puolia Across the Darkista on vaikea tasapuolisuuden nimissä hakea. Täydellisyyttä hivotaan monin paikoin, mutta lienevätkö kovat ennakko-odotukset vai innostuneen ylikriittinen kuuntelu syynä sille, ettei levystä ihan täyden kympin arvoista saa? Joka tapauksessa Insomniumin uran paras levy on kyseessä ja samalla taatusti vuoden kotimaista metallieliittiä. Toivottavasti seuraavaa levyä ei tarvitse taas odottaa kolmea vuotta, sillä näin laadukasta herkkua ei voi nauttia liikaa.

Tero Lassila 9,5/10