Urfaustin kakkosalbumi Verräterischer, Nichtswürdiger Geist oli ilmestyessään yksi hämmentävimmistä ja myös inspiroivimmista levyistä pitkään aikaan. Klassiset, Arvo Pärt -henkiset vaikutteet, primitiivinen black metal sekä totaalisen omaperäinen laulutyyli eivät saaneet aikaan helposti sulavaa kokonaisuutta, mutta silloin kun levyn jaksoi soittimeen pistää, palkitsi se kärsivällisen kuuntelijan runsaskätisesti. Neljä vuotta ja useita pikkujulkaisuja myöhemmin Urfaust jatkaa sitä tietyllä tavalla regressiivistä kehitystä, jota kaikki Verräterischer, Nichtswürdiger Geistin jälkeen kuulemani Urfaust-julkaisut ovat henkineet.

Tuore Einsiedler-lyhytsoitto käynnistyy äärimmäisen minimalistisella nimiraidalla, joka koostuu käytännössä kahdesta soinnusta, jotka kitaran ja ennen kaikkea vähäeleisen syntikan avulla maalataan valuvan veren värillä seinälle. Laulu on yhä sitä samaa hoilotuksen ja viiltävän kirkumisen sekoitusta ja vaihtelua kuin aiemmillakin Urfaust-tuotoksilla. Ja hoilotuksella ei pidä ymmärtää mitään ujoa keskikaljaujellusta, vaan suoritusta voisi kuvailla suorastaan riipaisevaksi, jopa paatokselliseksi. Jollain tavalla IX : Der Einsiedler tuo mieleen lähes Fabio Frizzimäiset, henkisesti painavat zombileffatunnelmat, ja myös biisin äänimaailma mieltyy nimenomaan syntikoiden ansiosta helposti 80-lukuiseksi.

Hieman aggressiivisempia lauluja ja primitiivistä estetiikkaa lukuun ottamatta myöskään Verderber ei liiemmin muistuta black metalia, vaan pikemminkin biisin perusideana toimiva riffi on hivenen folkahtava. Kappaleen aikana tuo riffi toimii ikään kuin pulssina, jonka ympärille sävellyksen muut elintoiminnot rakentuvat. Loppua kohden kappale sekavoituu ja muuttuu jo hyvinkin äänekkääksi ja raastavaksikin. Hyvin pienillä aineksilla biisi saadaan kuitenkin kantamaan hieman vajaa seitsemän minuutin kestonsa. Kahden biisin ja vajaan 20 minuutin annos Urfaustia näinkin minimalistisena ja jopa äänivirtamaisena onkin oikeastaan optimaalinen, sillä pidemmän päälle tällainen materiaali alkaisi epäilemättä koetella kärsivällisyyttä. Kotikutoisuuden lisäksi Urfaustin pitää pinnalla kuitenkin musiikista huokuva antaumus ja välittömyys, jollaista saa äänilevyn välityksellä harvemmin kuulla.