Jenkkilän Washingtonista ponnistava Snail on minulle entuudestaan tuttu vain nimeltään, eikä siis juurikaan musiikiltaan. Bändi veivaa doomahtavaa stoneria, tai ehkä ennemminkin stoneria joka on sävytetty vahvasti doom-maustein. Etukäteen odottelin tämäntapaiselta bändi/levy-nimikombolta huomattavasti raskaampaa ulosantia, joten verrattain kevyen kokonaisuutensa ansiosta levy vaati hieman enemmän kuuntelua, jotta juonesta sai kunnolla kiinni.

 

Vaikka kyseessä onkin doomahtavaa musiikkia veivaava porukka, paikoitellen tulee mieleen Queens of the Stone Age vahvojen rauhoittavien lääkkeiden vaikutuksenalaisena etenkin laulajan puhtaiden lauluosuuksien kohdalla. Riffipuolella liipataan paikoitellen samoilla linjoilla, mutta hitaampi tempo ja synamatot biisien taustalla vievät tunnelmaa hieman synkempiin vesiin. Laulupuolella on toki huudettua tai ainakin hieman rosoisemmin laulettua vokalisointia, vaikkei mistään cookie monster -osaston meuhkaamisesta missään vaiheessa olekaan kyse.

Kitarat ja perussoundi on säröttyä, ei kuitenkaan perusstoneri-tyyliin silkkaa fuzzia, vaan enemmänkin perus-rock tai jopa metal, jota tuetaan tummahkolla soundimaailmalla. Yleissoundia ei kuitenkaan voi kovin tummaksi haukkua, vaan enemmänkin tunteeksi nousee kirkkaus ja jonkinlainen pörröisyys.

 

Snailin ote on mukavan omalaatuinen, vaikkei tässä mitäään raja-aitoja kaadeta tahi uusia karsinoita rakennella. Onpahan bändi kuitenkin ottanut stoneriinsa omanlaisensa meiningin ja erottuu massasta edukseen. Toisaalta voi myös kuvitella ettei materiaali välttämättä vetoa tiukempilinjaisiin stoner- tai doomfaneihin, sen verran vinkeästi ovat Snailit keittonsa kasanneet.

 

Jos bändin musiikkia on pakko yrittää johonkin verrata, sen voisi olla menossa hidasta maantietä samaan suuntaan kuin Beaver aikoinaan, mutta ilman psykedeelisiä matkustajia. Tai edesmenneen Celestial Seasonin kevyimmän materiaalin suuntaista fiilistelyä, mutta kevyemmällä tunnelmalla ja reilulla lurauksella Fireball Ministryn popkoukkuja.