Ex- Grave Digger -kitaristi Uwe Lulisin viikinkisaaga se sen kun jatkuu ja jatkuu. Eepoksen kolmas osa tarjoaa lisää sitä samaa, niin hyvässä kuin pahassakin leimallista saksalaista tosimetallia jo varhaiselta 80-luvulta alkaneita ja lukemattomat kerrat kuultuja perinteitä kunnioittaen ja ilman myönnytyksiä nykypäivän hömpötyksille. Juomasarvi kumpaankin kouraan, farkkuliivi päälle, wackenilainen ylihinnoiteltu pihvileipä hampaisiin, viikinkypärä pälvikaljun peitoksi ja aivot narikkaan, nyt mennään!

Michael Seifertin karusti mörisevä ja enimmäkseen soinniton ulosanti saattaa vastaanottavaiset kuulijat kömpelösti aasa-tarustosta lainaileviin maisemiin ja luiskaotsaisen teutonimetallin leveysasteille paikkaan, jossa loppuunkalutun true metalin pitäisi olla kiinnostavaa. Itse en valitettavasti löytänyt perille saakka ja hukkasin matkalla juomasarvenikin. Jytinää, perinnearvoja ja rinta rottingilla uhoa albumilla piisaa ja epäilemättä Rebellionin muovikypäräheavyä vahvassa nousussa festareilla livenä kuuntelisikin, mutta levyltä tunti tätä tuuttia on on kerralla kyllä liikaa, siitä puhumattakaan, että Arise - From Ginnugagap to Ragnarök - The History Of The Vikings - Volume III on nimensä mukaisesti jo kolmas kiekollinen tätä samaa vitsiä. Luojan kiitos, biisien nimet Ragnarök ja Einherjar sentään lupaavat, että sarvipäinen saaga ei taida tästä enää neljännelle levylle asti jatkua.

Mutta ei Arise... toki täysin vailla ansioitakaan ole. Teknisesti ja soitannollisesti levy on täyttä asiaa. Kiekon soundit ovat läskit ja tasapainoiset. Vanhan koulun heavyn ja mietojen thrash-vivahteiden yhdistely sujuu frankfurtilaisyhtyeeltä hyvin ja rytmisesti levy on hienoisesti jopa kiinnostava. Parhaimmilleen levy yltyy Thorin lopun sinfonisissa osuuksissa, jotka ovat jo hyvinkin komeaa kuultavaa sekä Preludessa, jossa on niin tuhoavan tiukka pääriffi, että siihen on vastahankaisenkin niskan pakko lähteä mukaan. Omalla kohdallani mielenkiintoa syövät kuitenkin pääasiassa Seifertin mullin ölinää muistuttava laulutyöskentely ja yhtyeen turhan vakava asenne tekemisiinsä suhteessa siihen, että sen historiasta ammentavat fantasialyriikat aiheuttavat enimmäkseen vain myötähäpeän tunteita. Grave Digger sentään lukee historiansa ja tarustonsa. Myöskään albumin biisimateriaalin tasapaksuus ei varsinaisesti jelppaa kuunteluelämyksen nautinnolliseksi kokemista, mutta siihen sentään tottuu.