Asphyx on yksi niitä semilegendoista, jota moni on ehtinyt jo pitkään kaivata takaisin death metalin sotaisamman puolen etulinjoille. Bändi kun ehti viettää aikaa reserveissä vuosituhannen vaihteesta, kunnes palasi nyt viimein vokalisti Martin van Drunen ja rumpali Bob Bagchus mukanaan takaisin rintamalle.

Onko sitten Asphyxin paluu jo deaktivoidun tykin täysin turhaa virittelyä uudelleen toimintakuntoon vai toimivaa tulitusta? Ehdottomasti jälkimmäistä, sanon minä. Bändin tyyli on edelleen varsin tuttua, nimenomaisesti asphyxmaista simppeliä, mutta tylyn murhaavaa paisketta. Parin ensimmäisen levyn perään haikailevien siis tuskin tarvitseekaan hirveästi pettyä. Ja kuten Hail Of Bulletsin tekosista on viime aikoina havaittu, herra van Drunenin hunajainen sulokurkku on edelleen erinomaisessa vireessä. Kaverin ääni on lähes jäljittelemätöntä tavaraa ja Asphyxin tavaramerkki siinä missä kahden ensimmäisen Pestilence-levynkin.

Aivan napakymppiosuma Death… the Brutal Way ei ole, sillä kyllä seassa pari hiukan mitäänsanomattomampaa vetoa on, mutta kuten sanottua, levyä voi pitää hyvällä omallatunnolla väkevänä osoituksena death metalin yhden ansiokkaan sanansaattajan osaamisesta. Omaan korvaan biiseistä parhaiten iskee levyn rivakampi osasto à la Eisenbahnmörser, Scorbutics ja nimikappale Death… the Brutal Way.

Vaikka musiikki toimiikin oivasti, saattaa joitain viiksettää levyn tuotantopolitiikka. Rieska kun soi nimittäin perkeleen lujaa, eikä dynamiikkaa hirveästi ole. Vähän primitiivisempi äänimaailma olisikin tällaiselle paukkeelle aivan omiaan, mutta ei levy tästäkään missään nimessä pilalle mene.