Muistattehan Tad Morosen, tuon tumman murjotuksen makuisessa raskaudessaan usein kotoisen Tarotimme mieleen tuoneen ruotsalaisyhtyeen? Massacren uuden ruotsalaiskiinnityksen, Inmorian, keskipiste on vanha (1991-1994) Tad Morose -rumpali Danne Eriksson ja vokalistia lukuunottamatta kaikki muutkin Inmorian jäsenet on vaiheessa tai toisessa kierrätetty Tad Morosen pyöröovista, joko sisään tai ulos.

Rassataanpa lisää muistianne. Varmaan muistatte myös hiukan Savatagen, King Diamondin ja Metallican yhdistelmältä  kuulostaneen Morgana Lefayn, joka vähän aikaa joutui myös pelkästään Lefay-nimellä toimimaan? Sen viimeisistä edesottamuksista ei taida olla mennyt vielä kuin pari vuotta. Pitäisi muistaa... vaikka eihän siinä oikeastaan mitään muuta muistamisen arvoista ole siinäkään, kuin hyvällä tavalla hullun kuuloinen vokalisti Charles Rytkönen, jonka lähes lampaan määkinän lailla väpäjävä ääni tuntuisi koko ajan olevan syöksymässä jonnekin mustan mielipuolisuuden rotkoon.

No, nytpähän Rytkönen, joka siis on Inmorian vokalisti, saa oikein luvan kanssa sukeltaa synkkiin syövereihin sillä uusi yhtye jatkaa musiikillisesti täsmälleen sillä tiellä jonka Tad Morose (joka siis kuitenkin on yhä olemassa, se vain jatkaa nykyisin eri äijillä) aikanaan kivesi. Rytkösen edelleen suhteellisen mielenvikaiselta kuulostavalle laulamiselle parhaat mahdolliset puitteet Inmoria luo Invisible Woundsin biisiarsenaalin käsittelemillä aihepiireillä, jotka - tietenkin - käsittelevät niitä ihmiseläimen vammoja jotka eivät päälle päin näy.

Invisible Wounds on hiukan hankala levy. Sen tumma painostavuus ja alkuun itsetarkoitukselliselta tuntuva raskaus hankaloittavat levyn lähestymistä, ja alkuun suurin osa albumin biiseistä kuulostaakin vain epäinspiroituneelta junttapullalta. Sitten iskevät ne helpoimmat biisit, Fantasy ja I Close My Eyes. Ajan kanssa loputkin levyn tanakasta tuuttauksesta alkaa näyttää kasvonsa ja Rytkösen puhetta, ähinää ja laulua yhdistelevä sekoilu luo juuri sellaisen ahdistuneen ja klaustrofobisen raskaan tunnelman, jota levynkanteen maalattu sellin ikkunaluukussa huitova käsikin kuvaa.

Allekirjoittanella meni puolen tusinaa kuuntelukertaa ennen kuin levyyn sai mitään otetta, mutta kun kerronnalliset elokuvasamplet ja melodiset koukut avautuvat rouhivan raskauden ja industrialmaisesti käytettyjen mietojen electro-vaikutteiden alta, Invisible Woundsista muotoutuu ajan kanssa kokolailla palkitseva ja kuuntelua kestävä elämys.