Jo lähes 20 vuotta heavyä veivannut Australian Newcastlesta ponnistava ja toistaiseksi lähinnä vain kotimaassaan mainetta niittänyt metallimiehistö Ilium lataa kovat kortit tiskiin neljännelle albumilleen. Ageless Decayn myötä bändillä on uusi eurooppalainen levytyssopimus, kovamaineisen tanskalaisen Tommy Hansenin (Helloween jne.) genren tuntevat tuotantoarvot ja käden ässistä kovimpana, bändin keulilla repii äänijänteitään vokalistikurko Mike DiMeo (ex-Riot, ex-Masterplan).

Tommy Hansenin muovaamasta soundimaisemasta tykkääminen on makukysymys, mutta jos biisit ovat kunnossa ja bändissä laulaa DiMeo, niin kovin pahasti ei korpeen voi mennä - vai voiko? Iliumin hevistely ei varsinaisesti ajele metsään mutta sen verran oikealta tieltä eksytään, että ojanpohjat levyn edetessä tulevat tutuiksi.

Toisinaan, kuten tiukkaan neljän minuutin rytinäpakettiin puristetussa nimikkobiisissä, The Little Witch Of
Madagascarissa ja vielä niitäkin lyhyemmässä Eocene Dawnissa, Iliumin eurooppalaisen power metalin ja vanhakantaisen tosimetallin melodinen yhdistelmä toimii mutta pääpiirteissään albumin biisien sovituksellinen toteutus kyntää pahasti. Levyn pahin vika on sen biisirakenteissa sillä Ageless Decayn veisut ovat muutamaa edellä mainittua poikkeusta lukuunottamatta järjestään ylipitkiä. 5-7 minuutin kappaleiden rakenteelliset eväät on yleensä syöty alle kolmen minuutin ja kappaleiden pituudesta loput on joko yksien ja samojen riffien ylimääräistä toistoa tai taitotasoltaan tavanomaista ja ideoiltaankin suhteellisen köyhää kitarasooloilua.

Jonkun - vaikka sitten tuottaja Hansenin - olisi pitänyt muistuttaa Iliumia siitä, että leffaleikkaamoista tuttu "kill your darlings" toimii myös heavyn karsimiseen. Kaikkea säveltämäänsä ei ole pakko äänittää eikä 80-luvun jälkipuoliskon geneerisimmältä teutoniheavyltä kuulostava true metal jaksa pitää tämän päivän kuulijan mielenkiintoa yllä lähes 70 minuuttia - ellei vastaanottaja sitten puhu baijerilaisittain, harrasta käppäheviä ja käytä farkkuliiviä, jota koristavat esimerkiksi Faithful Breathin, Steelerin ja Hazzardin patchit.

Loisteliaasta vokalistista ja ajoittaisista inspiraation hetkistään huolimatta Ageless Decay on pirun tympeä ja ryppyotsainen albumi jonka parasta ennen -päiväys taisi umpeutua vuoden 1990 nurkilla. Jos sen yhdeksästä ylipitkästä biisistä karsittaisiin kaikki löysät pois, levystä saisi kolmevarttisen ja sille voisi tarjota jo kohtuullista seiskaa, mutta näillä sovituksellisilla eväillä sekin jää vielä kauas. Nyt levyn ainoaksi hyväksi puoleksi jää DiMeon laulusuoritus.