Arctic Plateau on kaikin puolin looginen signaus saksalaiselta Prophecy Productionsilta. Se on rauhallinen ja tunnelmoiva, muttei erityisen ekstrovertti yhden miehen bändi, joka sujahtaa sopivasti Alcestin ja Klimt 1918:n kaltaisten lafkakumppanien välimaastoon. Tässä kumpuilevassa maastossa vannotaan niin shoegazen, indien kuin post-rockinkin nimeen.

Valitettavasti Arctic Plateaun debyyttialbumi on vielä puoliraaka hahmotelma jostain oikeasti tunteisiin vetoavasta. On A Sad Sunny Day on varovaisuuteen ja ennalta-arvattavuuteen saakka tyylipuhdas albumi, joka kuulostaa paikoin kieltämättä lupaavalta, muttei oikeastaan missään vaiheessa omaleimaiselta tai edes itsenäiseltä tuotokselta. Erityisesti levyn post-rockimmat osuudet jäävät harmillisen kliseisiksi: tästä osoituksena vaikkapa instrumentaalinen kolmosraita Lepanto. Juuri tällaiset yhdeltä istumalta sävelletyt, simppelin näppäilyn, tremolo-kitaran ja kaikupedaalin varaan rakentuvat kappaleet ovat syynä post-rockin nopeasti multaantuneeseen maineeseen. Melkeinpä samaa voisi sanoa In Epica Memoriesista, jossa otetaan mukaan vielä paukuttelevat rummut. Biisien kokonaistunnelmaa vesittävät myös kitaroiden pieni tunkkaisuus ja tuotannon yleinen persoonattomuus.

Vaikka aivan liian helppona ratkaisuna pitämäni sirkkelöivät kitaranostatukset dominoivat useita kappaleita, sisältää On A Sad Sunny Day toki myös sellaisia hetkiä, jotka kestävät tarkempaakin tarkastelua. Tällaisiksi näkisin shoegaze-henkisen avauskaksikon Alive - On A Sad Sunny Day, jonka ansiosta kiekko käynnistyykin varsin lupaavasti. Levyn nimibiisissä Gianluca Divirgilion lauluääni osoittaa myös taipumusta hieman keskimääräistä elävämpään ilmaisuun, kun miehen laulu muutoin kuulostaa harmillisen mitäänsanomattomalta. Avauskaksikon ja Amethyst To #F:n lisäksi On A Sad Sunny Day'lla ei ole käytännössä yhtään sellaista hetkeä, joka todella vaatisi kuuntelijaa keskittymään ja kuuntelemaan. Tämä tarkoittaa tosin myös sitä, ettei levyltä löydy kovin paljon huutavia heikkouksiakaan.