Kimaira, Kometa ja Murena. Sydän, sydän, Pää ja nyt Vene. Kotimaamme on alkanut pulpautella pihalle rokkiorkestereita, joilla on kummallinen nimi ja kummallista musiikkia. Vene sopiikin hyvin tähän joukkoon HC-henkisen mutta silti omaperäisesti muljahtelevan räminänsä kanssa. 

Sanoituksellisesti Ihmisten naamaan irvailee vittumaisella tavalla kaikenlaisille ilmiöille ja vässyköille, mutta musiikin puolella bändi on yllättävänkin suoraviivainen ja rähjäävyydessään vakava. Meluavasta garagerockista löytyy kyllä rytmillisiä venkoiluja, mutta enemmän Vene hakkaa kuin hipelöi. Punkista taas muistuttavat lyhyet biisinmitat ja laulaja/kitaristi Lassin kähisevä huuto, joka tosin kaipaisi lisää sävyjä tässä sekamelskassa.

Näin metalliin perehtyneenä musiikkijournalistina korvaan tarttuvat myös jotkut selkeästi doomiin tai ylipäätään raskaaseen musiikkiin viittaavat riffit kuten Nahkanallukan eeppinen jyly. Saatekirjeestä saakin lukea, kuinka jostain biisistä on yritetty tehdä Satyricon-pastissia tai Beastie Boysin ja thrash metalin ristisiitosta. Mistään selkeästä crossover-aktista ei kuitenkaan ole, vaan enemmänkin Vene suuntaa kokkansa Radiopuhelimien kaoottiseen ja äänekkääseen vanaveteen.

Ihmisten naamaan pitää lyhyen mittansa aikana profiilinsa hyvin kasassa, ja vasta loppupuolella ote alkaa hoippua ja rehaaminen saa toiston piirteitä. Yleinen jälkimaku Veneen meiningistä on kuitenkin positiivinen.