Aina välillä tekninen death metal tuntuu terminologisesti epäilyttävältä musiikilta. Miten viriiliyden näyttäminen soitinmasturbaatiolla iskostuu genreen, jonka monet klassikkojulkaisut voisi kuvitella soitetun suurin piirtein kuolonkankeilla sormilla? Toisaalta tuntuu, että moni tekninen death metal -bändi on kirjaimellisesti hengissä vain teknisesti, aivan kuin jonkin modernin ajan kojeen varassa. Tekninen death metal on kuin metallin alalajien Stephen Hawking; entiteetti, jonka tekninen ja teoreettinen tietämys hipoo tähtiä, mutta jonka kokemusmaailma on väkisinkin rajoittunut.

Tekninen death metal on mielestäni myös genre, jonka nimissä 90-luvun alkupuolella ehdittiin sanoa ja tehdä paljon - suuriakin asioita. Intensiivisen luomiskautensa jälkeen Atheistin ja Cynicin tapaiset Gorodiinkin vaikuttaneet legendat jättivät genren muille yrittäjille lopulta melko vähän uutta sanottavaa tai parantamisen varaa. Ranskalainen Gorod ei onneksi yritä olla genrensä teknisin, nopein tai brutaalein yrittäjä, mutta samalla se taantuu tässä osittain kilpailuvietille rakentuvassa musiikkityylissä varsin tavanomaiseksi tallaajaksi. Gorod on toki osaava, ajoittain iskeväänkin teknistelyyn kykenevä yhtye, mutta kokonaisuutena Process of a New Decline ei yksinkertaisesti puhuttele.

Levyn käytännössä ainoa mieleenjäävä hetki on The Pathin hivenen arkaileva Cynic-henkinen robottilauluväliosa. Toki kiekolta jokunen toimiva riffikin löytyy; kenties komeimmin venkoilee kolmosraita Diverted Logic, jossa bändi on ymmärtänyt myös suoraviivaisempien osien tarpeellisuuden kaiken teknisyyden tasapainottajana. Vertauskuvallisesti sanoisinkin, että Gorod puhuu genrensä kieltä tasan niin hyvin kuin sen on voinut kirjoista oppia. Sen kielenkäyttö ei kuitenkaan yleisesti ottaen vielä taivu arkielämän vaatimaan suoraviivaisuuteen, tehokkuuteen tai toisaalta vivahteikkuuteen, vaan tuntuu aavistuksen kankealta, kirjakieliseltä ja toisteiselta.