Yhdessä asiassa Aquefrigide on tehnyt ansiokasta työtä: Bre Beskyt Dyrenen yhden miehen sooloyhtye saa italian kielestä kaikki häiriintyneimmät sävyt esille.

Kakkosalbumillaan Dyrene esittelee koleasoundisen keskitempoista noise rockia lievin kokeellisin kytköksin. Italian ohella musiikillisen matkan pääosassa ovat äkkiväärät riffit ja Dyrenen suhteellisen epätasapainoinen vokalisointi. Saapasmaan kasvatti pistää itseään kunnolla likoon laulamalla puhtaasti, huutamalla, rääkymällä ja vaikeroimalla. Harmi vaan, minusta miehen kireähkö ulosanti kääntyy rasittavaksi jo albumin alkutaipaleella, joka ei voi olla missään olosuhteissa hyvä asia. Italian ansiosta La Razza vaikuttaa aluksi hämmentävän erikoiselta, mutta mikäli kieli vaihdettaisiin vaikkapa englanniksi, kappaleet kolisivat onttouttaan. Mikä sitten mättää? Riffeistä on vaikea saada mitään irti ja vaikka albumilla on joitakin satunnaisia oivaltavia ideoita, kuten esimerkiksi Orighamin laulun kurlausäänet, todelliset ässähetket puuttuvat tyystin. Kokeelliset elementit olisivat voineet olla myös rohkeammin pinnassa.

Omannäköisestä äänimaisemasta huolimatta La Razza ei onnistu hetkauttamaan, vaikkei albumi ole pahimmasta päästä. Ehkä Aquefrigide onkin enemmän italialaisten ihan oma juttu.