Tuskinpa kukaan olisi syyttänyt Ronny Thorsenia, jos hän olisi pistänyt Trail Of Tearsin multiin alkuvuodesta 2007 ilmestyneen Existentian jälkeen. Ennen levyn ilmestymistä sen tehnyt kokoonpano oli jo ehtinyt hajota, jättäen Thorsenin ryhmän ainoaksi jäseneksi. Jos huono bisnesorganisaatio oli pitkälti johtanut entisten jäsenten lähtöpäätökseen, ei se ainakaan vaikuttanut Existentian laatuun. Mikäli kovasti kehuja saanut Existentia olisi jäänyt Trail Of Tearsin uranpäätökseksi, olisi yhtye poistunut näyttämöltä näyttävästi.

Sen sijaan, että Ronny Thorsen olisi kuopannut yhtyeensä, hän kokosi ympärilleen uuden kokoonpanon Lucid Fearin ja Cutthroatin entisistä jäsenistä. Myös yhtyeen entinen laulaja Catherine Paulsen onnistuttiin houkuttelemaan muutaman vuoden kestäneen tauon jälkeen takaisin bändiin, mikä osaltaan tasoittaa uuden kokoonpanon hyväksymistä vanhan kuulijakunnan keskuudessa. Vähän uutta ja vähän vanhaa, niinhän se menee.

Bloodstained Endurancella Trail Of Tears palaa yllättäen kehiin vahvempana kuin koskaan. Jos osa yhtyeen faneista vierasti kolmen erityylisen solistin työskentelyä Existentialla, merkitsee Bloodstained Endurance komeaa paluuta A New Dimension of Mightin (2002) linjoille. Ronny Thorsenin murahtelujen ja Catherine Paulsenin voimakkaan, mutta kauniin äänenkäytön välinen kontrasti toimii kappaleissa hyvin, mikä tyylikeinona on tullut tutuksi yhtyeen aiempien levyjen ohella myös Theatre Of Tragedyn ja Tristanian töillä.

Jos Trail Of Tears on lauluosuuksiensa puolesta palannut takaisin perinteisemmille linjoille, on se korottanut soitossaan ja sävellyksissään panoksia Existentiasta. Aiemmasta tuotannosta poiketen uudet kitaristit ovat alkaneet kehittää kahden kitaran välistä työskentelyä jalostuneempaan suuntaan, viljellen paikoin tyylikkäitä tuplaharmonioita tanakasti soitettujen riffien lomassa. Niinikään uusi rytmisektio kuulostaa tiukalta, loihtien tukevan pohjan mahtipontisten koristeiden lisäämiselle. Ja koristeitahan kokonaisuudesta löytyykin, aina jylhästi soivista koskettimista viiltäviin jousiin ja suuriin kuoro-osuuksiin.

Miehistönvaihdoksista huolimatta myös uusi kokoonpano onnistuu pitämään yllä Trail Of Tearsin tavaramerkiksi muodostunutta sävellystyyliä. Aggressiivisen, mutta tarkasti soitetun synkistelyn vastapainoksi kappaleista löytyy melodisuutta ja koukkuja, jotka tekevät musiikista helposti omaksuttavan kuuloista. Musiikin kontrastit eivät lepää ainoastaan kahden erilaisen solistin varassa, vaan kyse on kokonaisuudesta. Monet metalliyhtyeet sortuvat turhan usein siihen perusvirheeseen, että silloin kun örisevä miessolisti aloittaa päällekäyvän murahteluvokalisointinsa, myös muu yhtye muuttaa soitto-otettaan aggressiivisempaan suuntaan. Sen sijaan Trail Of Tearsissa muu yhtye pitää instrumenteillaan yllä musiikin melodisuutta, kun Thorsen avaa suunsa. Lopullisesti lentoon kappaleet lähtevät, kun Paulsen saa tilaa vokalistina.

Musiikillisesti Bloodstained Endurance ei tuottane pettymystä kuulijoilleen, olivatpa he yhtyeen pitkäaikaisia faneja tai uusia ystäviä. Levyn avauskappale The Feverish Alliance aloittaa kiekon häpeilemättömän mahtipontisesti. Rivakkatahtinen ja tulikivenkatkuinen Once Kissed By The Serpent (Twice Bitten By Truth) puolestaan on oiva osoitus Thorsenin ja Paulsenin laulujaottelusta sekä uuden kitaristiparivaljakon komeasta harmonisesta, mutta rankasta työskentelystä. Päällekäyvän otteen ja ilmavan soinnin välinen hieno kontrasti tulee hienosti esiin kappaleessa In The Valley of Ashes, josta ei puutu mättöä ja melodisuutta. Samoja piirteitä on läsnä myös tarttuvassa The Desperation Corridorissa. Puhuttelevaa mahtipontisuutta löytyy kappaleesta Take Aim, Reclaim, Prevail, jonka kruunaa kertosäkeessä upeasti pauhaava kuoro ja lyhyt, vaikeroiva kitarasoolo.

Hämmästyttävää kyllä A Storm At Willissä Paulsen, joka laulaa kappaleen soolona, mennään metsään ja pahasti. Herkkä tunnelmapala ei oikein istu muun materiaalin joukkoon ja solisti kuulostaa paikoin hieman haparoivalta tämäntyyppisessä ympäristössä.

Kokonaisuutena Bloodstained Endurance on vahva näyttö, joka osoittaa, että Thorsenin päätös jättää Trail Of Tears hautaamatta oli täysin oikea. Harvoin vastaan tulee levyjä, joilla miehistönvaihdoksen tehneet yhtyeet kykenevät päihittämään menneet saavutukset ja vielä korottamaan rimaa entisestään.

Lähes kiitettävän levyn arvosanan tuhoavat voiceoverit.