Mott The Hooplen biisistä nimensä pihistänyt Crash Street Kids on näille esikuvilleen muutakin velkaa. Biisinsä Cigarettes & Starfuckers on kuin suoraan Ian Hunterin johtaman yhtyeen katalogista. Solisti imitoi Hunterin laulua lähes täydellisesti ja pianokin on ihan sitä itseään. Muita vaikuttajia myönnetään olevan muun muassa David Bowie, T. Rex, New York Dolls ja Alice Cooper. Eli näitä 70-luvun glam-bändejä kaikki tyynni. Transatlantic Suicide onnistuukin kohtuullisesti olemaan aikakone tuonne glitterin kultaisille vuosille. Myöhempien vuosien musiikilliset vaikutteet ilmenevät ainoastaan kitarasoundin hiukan liian terävänä soundina. Mick Ronson esitti saman asian pehmeämmin, mutta toisaalta tällaisenaan on mukana edes vähän omaa. Omaksi voi tietysti laskea myös materiaalin tasapäisyyden. Idoleiden parhaiden biisien tasolle ei ylletä. Ainoatakaan pelkästään sävellyksesnsä puolesta mieleen jäävää palaa ei tarjoilla. Jo mainitun Cigarettes & Starfuckersin lisäksi Berlin viehättää sanoituksellaan, joka on loistavan 70-lukuinen! Muutenkin levyn tultua tutuksi huomaa diggaavansa enemmän sieltä täältä esiin putkahtelevista tutuista biisinpätkistä ja fiiliksistä kuin itse kappaleista, jotka on nekin esitetty turhan alakuloisesti. Crash Street Kids kuulostaa olevan siipi maassa, eikä riehakkaassa nousussa. Täysi kymppi soundeista, mutta esitys ja keskinkertaiset sävellykset pudottavat arvosanaa.

Paketin dvd on melko turhaa tavaraa. The Making Of The Supersonic Star Show on bändiä naurettaviin sfääreihin hehkuttava dokumentti. Se paljastaa, että yhtye sai alkunsa porukasta, joka kokoontui kuuntelemaan noita 70-luvun klassisia levyjä vinyyliltä. Koska mukana oli soittotaitoisia tyyppejä, huomasivat äijät pian perustaneensa bändin. Taisi olla rumpali, joka oli soittanut jopa itsensä legendaarisen Alice Cooper –kitaristi Michael Brucen bändissä. Dokumentissa näytetään paitsi puhuvia päitä, myös arkistopätkiä Crash Street Kidsin idoleista ja bändiä itseäänkin lavalla. Jostain syystä useassa pätkässä se vastaanottaa jotain kunniakirjaa, palkintoa tai muuta vastaavaa. Monesti mainitaan myös yhtyeen olevan järjettömän kova livebändi. Dokumentin jälkeen nähtävät kolme bootleg -tasoista keikkatallennetta eivät tue tätä väitettä. Kuvallisesti kohtuulliset, mutta äänellisesti heikot pätkät näyttävät melko paikallaan seisoskelevia äijiä soittamassa ikävystyneen näköisinä. Onneksi sentään ilmoille syydetään valtava pilvi paperisilppua, joka paljastuu dollarin seteleiksi. Niiden tekstiä on yllättäen tuunattu esittävän taiteilijan sanoman mukaiseksi. Niinpä niin, jos bändi ei ole musiikillisesti omaperäinen, ei kai show’nkaan tarvitse sitä olla. Jos olet innokas alan harrastaja, kannattaa Transatlantic Suicide (ilman dvd:tä) hommata. Vasta-alkajien ja hieman pidemmälle ehtineiden kannattaa ennemmin ottaa haltuun vanhat klassikot.