Vuosia on vierinyt Stratovariuksen edellisestä levystä. Bändi on kuitenkin pysynyt kiitettävästi otsikoissa, eikä ole päässyt unohtumaan. Kaiken tapahtuneen jälkeen se on onneksi saanut aikaan kelpo levyn. Musiikillista kehitystä on tapahtunut, mutta kyllä bändi silti kuulostaa edelleen itseltään - siitä pitävät huolen paitsi Kotipellon ja Johanssonin tunnistettavat soundit, myös kitarasoundi. Sen on uusi mies Matias Kupiainen onnistunut vääntämään oikealta kuulostavaksi.

Luultavasti Kupiaisen ansiosta on siirrytty askel progempaan suuntaan. Ne, jotka odottavat kuulevansa levyltä oitis kaaliin soimaan jääviä kertosäkeitä, saattavat pettyä. Ei, Polaris ei sisällä uutta Hands of Timea tai Black Diamondia, mutta nehän on jo tehty. Sen sijaan se vaatii keskimääräistä enemmän kuuntelukertoja avautuakseen. Ja kunhan kuulija on tottunut siihen, että musiikillisesti on menty muusikoiden musan suuntaan, alkaa levy toimia. Jos sattuu itse olemaan soittaja, saa varmasti levystä vielä enemmän irti, siksi paljon virtuoosimaista soitantaa on laitettu tarjolle.

Ripeämpi pala Blind muistuttaa menneisyydestä, lähinnä Jörg Michaelin rivakan rumputyöskentelyn takia. Samaan yltää Forever Is Today. Se omaa hyvän riffin ja on Lauri Porran basson näytöstä. Balladi When Mountains Fall on kaikkein eniten perinteinen tällä kertaa. Se kuuluu samaan sarjaan kuin vaikkapa edellisen levyn The Land Of Ice And Snow tai Episoden klassikko Forever. King of Nothing puolestaan on eeppinen ja mahtipontisempi biisi, jolle verkkainen tempo sopii. Kun Somehow Precious liikkuu samoilla apajilla, pääsee Polaris tältä osin toistamaan liikaakin itseään. Näiden välissä Higher We Go on nopeatempoinen välipala, jonka itse olisin sijoittanut aloitusbiisiksi, mutta ehkäpä tässä asiassa pesäero entiseen on paikallaan.

Kokonaisuutena Polaris on parempi kuin pelkäsin, mutta hieman huonompi kuin toivoin. Paljon osasia on kyllä kohdillaan, mutta kuningasbiisi tai pari ei olisi ollut pahitteeksi. Toisaalta, ei täytemateriaaliakaan ole mukana. Nämä miehet ovat joka ikinen sen verran kovia soittajia, että kuunnellessaan voi myös ihastella vaikka pelkästään itse suoritusta tai niitä mukavia pikku koukkuja, joita matkan varrelta löytyy, esimerkkeinä vaikkapa Deep Unknownin kitaran ja koskettimien vuorotahtinen tilutus tai nuo jo mainitut Forever Is Todayn bassokuviot. Emancipation Suite part I: Dusk esittelee Kupiaisen taidot myös melodisena sooloilijana. Jos kitaransoitto joskus miestä alkaa kyllästyttää, tämän perusteella voi hän harkita uraa kehittelemällä sydämeenkäyviä melodioita esimerkiksi kotimaisen iskelmämusiikin tarpeisiin.

Näistä palasista rakentuu kokonaisuus, jota on ilo kuunnella, mutta josta silti jää vaikutelma, ettei kaikki ole vielä sanottu. Toivottavasti tämä kokoonpano vakiintuu, jotta nähdään mihin se todella pystyy. Polaris ikään kuin aristelee liiaksi. Ensi kerralla toivottavasti Stratovarius päästelee taas täysillä!