Nähdessään The Weirdingin kaltaisen levynkannen progressiivisen rockin ystävät tietävät mitä odottaa Astran debyyttilevyltä, vaikka he eivät olisi aiemmin kuulleet nuottiakaan yhtyeen musiikkia. Roger Deanin hengessä tehty kansi käärii suojiinsa sandiegolaiskvintetin aikamatkaraportin, jossa sukelletaan syvälle 1970-luvun alun kosmisen psykedelian ja Mellotron-voittoisen progen ristiaallokoihin.

Pari levyä tehneen Silver Machinen raunioista kasattu Astra on hengeltään lähellä ammoisia esikuviaan ja ryhmän musiikki onnistuu parhaimmillaan nostattamaan muistumia varhaisesta King Crimsonista, happopsykedeliakauden Pink Floydista, Yesistä, The Moody Bluesista, Aphrodite´s Childista ja jopa The Beatlesista. Sokkotestissä suurin osa levyn materiaalista voisi jopa mennä läpi kadonneena varhaisprogeklassikkonauhoitteena, joka on vuosien saatossa kärsinyt puutteellisesta varastoinnista. Musiikki kaikessa kauneudessaan ehkä puhuttelee, mutta The Weirdingin äänitystekninen toteutus ei liiemmin korvaa hivele.

Näinä päivinä pieniin osiin hajonneessa musiikkiteollisuudessa suurin ongelma on se, että kuka tahansa voi tehdä kaiken itse, mutta kukaan ei valvo työnlaatua. Aiemmin yhtyeet kamppailivat saadakseen levytyssopimuksen ja levy-yhtiöt huolehtivat artistiensa musiikin laadunvalvomisesta niin hyvässä kuin pahassa. Jos yhtyeet todellakin olivat levytyssopimuksen arvoisia, olivat ne jo siihen pisteeseen päästyään karsineet itse musiikistaan ja rivistöstään kaikkein heikoimmat lenkit.

Musiikillisessa mielessä Astrassa ei heikkoja lenkkejä ole, mutta laadunvalvomisesta kyllä riittää sanottavaa. Vaikka Astra on soitossaan omaksunut hienosti 1970-luvun alun progebändien maneerit, on yhtyeen pahin vika siinä, ettei se tiedä mitään äänittämisestä. Monilla retrohenkistä rockia vääntävillä nykybändeillä tuntuu vallitsevan sellainen harhakäsitys, että heidän musiikistaan tulisi yhtä autenttisenkuuloista kuin esikuviensa töistä, jos soundeja muutetaan kulahtaneemmiksi. Totuus on päinvastainen. Musiikki kuulostaa kulahtaneelta jopa niiden lähes 40 vuoden takaisten levytysten rinnalla, joiden soundia ja henkeä nykyretroilijat olivat alun perin lähteneet tavoittelemaan. Epäilemättä sellaisetkin klassikkolevytykset kuin Close To The Edge, Selling England By The Pound, Tarkus ja Larks´ Tongues in Aspic olisivat saattaneet jäädä vain pienten piirien arvostamiksi kulttisuosikeiksi, ellei niiden äänittämiseen olisi panostettu yhtä paljon kuin itse musiikkiin. Tätä seikkaa eivät vieläkään ole tajunneet aivan kaikki 1970-luvun alkua jäljittelevät nykybändit. Astra on vain yksi monista.

The Weirdingiä kuunnellessani en voi välttyä pohtimasta syitä miksi Astran debyytti kuulostaa toteutukseltaan niinkin nuhruiselta. 1990-luvulla muutamat progressiiviseen rockiin erikoistuneet levymerkit kaivoivat esiin alan kulttinimien demonauhoituksia, joiden julkaiseminen osaltaan madalsi rimaa julkaista enemmänkin heikompitasoisia äänityksiä. Monesti “kadonneet levyt” olivat harjoituskämpillä äänitettyjä nauhoituksia, joita oli toisinaan koristeltu neliraiturilla tehdyillä päällekkäisäänityksillä. Ne, jotka joskus ovat harjoittaneet kotidemojen äänittämistä vaatimattomilla 4- ja 8-raitaisilla kelanauhureilla tietävät varsin hyvin, että raitojen loppuessa piti turvautua välimiksauksien tekemiseen. Välimiksauksissa oli pakko korostaa diskanttia, mikäli halusi äänityksen tason pysyvän hyvänä kautta linjan seuraavia dubbauksia purkitettaessa. The Weirdingiä äänittäessään Astra on tyystin sivuuttanut välimiksaamisen ensimmäisen oppitunnin ja tulokset ovat sen mukaisia.

On tosin myönnettävä, että paikoin suttuinen äänitys istuu oivallisesti Astran musiikin uneliaaseen tunnelmaan, mutta nykyprogebändien levytyksiltä enemmän odottava kuulija joutuu pettymään The Weirdingiin soinnillisessa mielessä. Jos kehnon äänityksen pystyy sivuuttamaan, on The Weirdingillä tarjottavanaan vanhan tuplavinyylin kestoajan verran lukuisia hienoja hetkiä.

Astran vahvuus piilee pitkissä instrumentaaliosuuksissa, joissa pauhaavat Mellotronit, vangelismaisesti jylisevät Moogit ja hämyisesti kitarat muodostavat vaikuttavia teemoja, henkien Aphrodite´s Childin mahtavan 666-tuplan tyylittelyä. Parhaimmin tämä nousee esiin 17-minuuttisessa The River Underissa. Laulua levyllä kuullaan mittaansa nähden hämmästyttävän vähän, mikä sopii paremmin kuin hyvin instrumentaalisia teemoja suosiville progenystäville. Kun laulua sitten kuullaan, suosii yhtye kolmiäänisiä stemmoja, joista tulee mieleen The Beatlesin, The Moody Bluesin ja Pink Floydin melodiatajuisuus.

Parasta Astran musiikissa on sen vaivattomuus. Yhtye ei yritä kuulostaa nokkelammalta kuin on, vaan se heittäytyy täydellä fiiliksellä kasvattamaan lähtökohdiltaan yksinkertaisia teemoja. Musiikin aaltoileva vaikutelma korostuu entisestään, kun pitkiä uneliaita jaksoja seuraa useimmiten valtava ryöppäys, joka pyyhkii unihiekan rippeet tehokkaasti pois ja käskee kuulijaa jatkamaan matkaa ennakkoluulottomasti.

Vaikka The Weirdingin musiikilliset ideat jaksavat suurimmaksi osakseen vakuuttaa, ei muutamilta kiusaantuneiltakaan hetkiltä voi täysin välttyä. Levyn nimikappale ei pysty peittämään sitä vaikutelmaa, että sen lähtökohtana on käytetty King Crimsonin Circusta (albumilta Lizard). Päätöskappale Beyond to Slight the Maze puolestaan liippaa laulumelodiansa puolesta turhan läheltä Pink Floydin Echoesia (albumilta Meddle) ja aloitusteemaltaan Steve Hackettin Shadow Of The Hierophantia (albumilta Voyage Of The Acolyte).

Mielikuvituksettomuudesta Astraa on turha syyttää, sillä monin paikoin yhtye onnistuu kuljettamaan autotallisoundeillaankin kuulijansa kiehtoviin sfääreihin. Valitettavasti The Weirdingin nuhruinen tuotanto alleviivaa niitä stereotypioita, joiden mukaan pienkustanteena julkaistut nykyprogelevytykset ovat vain näyttäviin kansiin pakattuja demoja. Ristiriitaisen jälkimaun jättävä The Weirding todistaa jälleen kerran sen tosiseikan, että olipa yhtyeellä musiikillista näkemystä kuinka paljon tahansa, se ei pelkästään riitä hyvän levyn tekemiseen. Vielä nykyäänkin tarvitaan laadunvalvojaa.