Suomen kenties legendaarisin black metal -yhtye Beherit teki odottamattoman comebackin, vaikka jotkut tornihuhut moista olivatkin kenties jo väläytelleet aiemmin, ja mikä kenties yllättävintä, vielä häkellyttävän kovan sellaisen. Teini-iän ohittanut ja pyöreitä vuosia täten uramittariinsa haalinut messias teki paluun, joka paitsi onnistui lunastamaan lupauksensa, myös käännyttämään joukon uusia faneja puolelleen; teko, johon suurin osa bändeistä ei tule ikinä pystymään, oli asema tai genre minkälainen tahansa.

Engram on levy, jota monet ovat odottaneet kuin maailmanloppua tai Jeesusta konsanaan: uuden ajan vapahtajaa tai Antikristusta, jollainen on siinnyt monilla vain mielikuvituksen syövereissä ja öisissä rukouksissa, kosteissa fantasioissa ja herkissä päiväunissa. Tämä kaikki kuitenkin konkretisoitui huhtikuun alkupuolella, eikä kyse ollut mistään kornista aprillipilasta, vaan todellisesta Excaliburista: legendaarisesta kuningas Arthurin taikamiekasta, joskin sillä merkittävällä erolla, ettei tätä säilää tarvinnut repiä irti kivestä, vaan se ilmestyi kauppojen valikoimiin kuin Saatana sutena lampaiden laumoihin.

Kun levy, jota on käytännössä odotettu yli puolitoista vuosikymmentä, ilmestyy tällaiselta legendalta, ovat odotukset monesti kohtuuttomat. Niin älyttömät suorastaan, ettei niihin voi vastata tyydyttävällä tavalla. Luvassa pitäisi kaikkien enteiden mukaan olla hampaidenkiristelyä, internet-itkua ja porua lunastamattomista lupauksista ja tyhjistä puheista. Vaan mitä tekee Nuclear Holocausto Vengeance, piru bändin ja konseptin takana? Hän tekee sen, jota vähiten odotetaan ja syöksee vääräuskoiset ja epäilijät Helvetin liekkeihin lyömällä pöytään Engramin. Teoksen, joka puhuu puolestaan paremmin kuin mitkään akkojen jupinat ja kuolevaisten arvailut kuunaan.

Engram on hitusen vajaat kolmivarttinen kokonaisuus ehtaa black metalia. Jos levyltä odottaa Drawning Down the Moonin tai Oath of the Black Bloodin kakkososaa, tulee likipitäen varmasti pettymään. Siitä huolimatta Engram on aitoa Beheritiä, raakaa, rujoa ja karkeatekoista black metalia, mutta "sopivasti" nykypäivään päivitettynä. Levy ei ole myöskään mikään Suuren shamaanin jatko - eikä sillä, etteikö sillekin olisi tilausta - vaan se on aito ja itsenäinen tekele, joka seisoo omilla ansioillaan, varmasti, tyynesti ja muiden taakasta välittämättä.

Kappaleiden riffit ovat pimeyttä ja pahaenteisyyttä uhkuvaa, ja näiden tehoa on kasvatettu hallitun harkitusti käytetyillä koskettimilla. Paikoin mennään lähes doomahtavan hitaasti, toisaalla taas nopeatempoisemmin ja jytisevimmin. Parhaimmillaan materiaali on kuitenkin juuri hitaampien biisien kohdalla, joiden soidessa tuntuu kuin vääjäämätön tuho valuisi kohti, hitaasti ja armotta. Juuri levyn lopettava Demon Advance on täydellinen esimerkki tällaisesta, ja edes sen huikea vartin pituus ei tunnu ylipitkältä, sillä koskettimista on loihdittu esiin sellaisia sävyjä, että hyytävyys puhuu aivan omalla tavallaan.

On selvää, että levyn eri kappaleet iskevät eri kuuntelijoihin eri tavalla. Juuri Beheritin kohdalla kappalesuosikit vaihtelevat selkeästi ja rajusti, ja tästä syystä omien suosikkien esiin poimiminen onkin erityisen turhaa. Minulle levy toimii kokonaisvaltaisesti ja eri kappaleet pärjäävät vertailussa lähes rinta rinnan, mutta eri syistä. Mikä parasta, yksikään kappale ei tunnu irtonaiselta tai Beheritille sopimattomalta. Jokainen osa palvelee suurempaa kokonaisuutta.

Ehkä hienoisena yllätyksenä voisi pitää myös levyn palttiarallaa täydellisyyttä hipovaa soundimaailmaa. Ei, kyse ei ole puunatusta, kliinisestä ja steriilistä superstudiosoundista, mutta ei liioin ääriprimitiivisestä treenikämppänauhoituksesta tai edes neliraituripörinästä. Näiden ääripäiden välistä mennään komealla suorituksella, jossa kitaroista löytyy sopivasti rupisuutta ja särmää, basso on tuotu ihastuttavalla tavalla pinnalle tummanpuhuvasti pumputellen ja mustaa massaa ulos hengitellen. Rumpujen maltillinen, mutta orgaaninen soundi henkii taustalla, mutta kuuluvasti ja analogiaa puhkuvien syntikoiden jälki on herkistyttävän komeaa jälkeä - aivan kuten Holocaustolta osaa miehen ambient-kokemuksen perusteella odottaakin!

Viimeisenä, ehkä tavallaan myös tärkeimpänä tekijänä, levyn vokalisointi on nautinnollista ärhistelyä, käheää rahinaa ja ruokotonta rääkkynää, mutta muutamia yllätyksiä unohtamatta. Niin alkukantaista, mutta ah, niin viimeisteltyä.

Aivan viaton ja täydellinen levy ei kuitenkaan ole, kuten jo ehkä arvosanakin asian ilmaisee. Biiseihin olisi voinut toki eksyä vielä lisääkin tarttumapintaa, koskettimia olisi voitu käyttää ehkä vieläkin rohkeammin ja kenties, kuten jotkut asian ilmaisivat, vaihteluakin olisi voinut olla enemmän. Kaikkea ei voi kuitenkaan saada, ainakaan samaan aikaan ja odotukset että olosuhteen huomioiden, levy on kauttaaltaan erinomaista työtä.

Beherit on (uudelleen)lunastanut paikkansa kotimaisen black metalin, korjaan, kansainvälisen black metalin kuninkuusluokassa tälläkin vuosituhannella. Engram on yksi vuoden vaikuttavampia esityksiä.