Crack The Skye esittelee enemmän perinteiseen progessiiviiseen rock-ilmaisuun paneutuvan yhtyeen. Biisit, kuten levyn ytimen muodostava neliosainen The Czar ja jotenkin Kingston Wallin mieleen tuova Ghost of Carelia osoittavat hyvin sen, että Crack The Skyellä Mastodon lähestyy musiikkia jammailun, ei herskyvän riffimyrskyttelyn kautta. Samalla biisitkin ovat pidentyneet, sillä seitsemän biisin mittainen levy viihtyy soittimessa 50 minuutin ajan. Siitä sitten keskiarvoja laskemaan.

 

Teknisesti Mastodon on edelleen Mastodon, vaikka bändi onkin vienyt ilmaisuaan enemmän 70-luvun progen suuntaan. Kuullaanhan levyllä Hammondejakin. Läsnä ovat silti Brann Dailorin rumpuakrobaattiset suoritukset ja Bill Kelliherin & Brent Hindsin kitarailoittelu, joten fanien ei tarvitse ainakaan pettyä. Levyn yleisilme on itse asiassa jopa siinä määrin rauhallisen progressiivinen, että levyn päättävästä The Last Baronista löytyvä freejazz-kikkailu jopa suorastaan särähtää korvaan, siinä missä se olisi istunut saumattomasti edellisen levyn Bladecatcher-ralliin.

 

Crack The Skye on silti levy, jolta ei noin vain nosteta Blood & Thunderin –kaltaista napakkaa hittiviisua, vaan se vaatii kuulijaltaan enemmän kuin yksikään yhtyeen aiemmista levyistä. Levyä kuuntelee korvat höröllään ja sen loputtua tekee heti mieli painaa uudelleen playta, sillä kuullun ymmärtämiseen menee hyvä tovi Crack The Skyen kanssa. Levy palkitsee kuulijansa aikaa myöten ja antaa tarpeeksi karkkia heti ensi kuulemalta, jotta viaton kuulija seuraa bändiä eetterin syvyyksiin.