Lähes kolme vuotta sitten kuvatusta Hell Yeah!!! The Awesome Foursome (And The Finnish Keyboarder Who Didn't Want To Wear His Donald Duck Costume) Live In Montreal  -DVD:stä jää ensimmäisen katselukerran jälkeen mieleen kolme asiaa: Gamma Rayn kovat biisit, mahtava meininki - ja koko komeuden pilaaminen liialla efektoinnilla. Vähemmän on enemmän, kuten ikivanha klisee kuuluu. Seuraavilla katselukerroilla taas iskee ähky: Koko paketilla on mittaa lähemmäs viisi tuntia, Hell Yeah!!! on äärimmäisen tuhti raskasmetallipaketti.

Iki-iloisen kitaristi-vokalisti Kai Hansenin luotsaama Gamma Ray viihdytti Montréalin heviyleisöä parin tunnin ajan toukokuussa 2006. Kuten konserttitallenteen nimestäkin käy ilmi, mukana lauteilla oli myös suomalainen kosketinsoittaja, tribuuttiyhtye Guardians Of Mankindin Eero Kaukomies, joka tuntuukin hitsautuneen hyvin yhtyeeseen mukaan. Miestä tosin ei juuri kuvaruudussa näytetä, DVD:n biisit ovat yllättävän kitaravetoisia.

Vaikka keikka on kuvattu Majestic-kiertueen aikana, settilista painottuu lähinnä yhtyeen tuttuihin klassikkobiiseihin. Majesticilta lohkaistaan - onneksi? - vain pari biisiä, edelliseltä No World Orderiltakin vain samaiset kaksi. Loput kolmetoista biisiä ovat pääosin akselilta Land Of The Free  - Somewhere Out in Space  - Powerplant  eli Gamma Rayn kultakaudelta 90-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta. Ja hyvä näin.

Dvd:n ensimmäinen puolisko on biiseiltään perusvarmaa gammasädettä mutta ei juuri sen enempää. Kaikki uudemmat biisit osuvat alkupuoliskolle, mikä hyvinkin selittää pienen vaisuuden ja adrenaliinin puutteen niin yleisössä kuin bändissäkin. Alun suurin kohokohta on ylistyslaulu hevimetallille, Heavy Metal Universe  - ja perhana sentään että kappale toimii mahtavasti myös kuvaruudun välityksellä! Tämän huomaa välittömästi yleisöstäkin. Vaikka kyseessä on yksi Gamma Rayn vanhimmista keikoilla soitettavista biiseistä - ja musiikillisesti todella yksinkertainen pumppaus -, hevimetalliuniversumissa me kaikki olemme yhtä. Yleisön hien ja kiihkon haistaa kotisohvalle asti! Ikävä kyllä biisi, kuten Gamma Rayn livenä nähneet tietävätkin, pilataan turhalla yleisönhuudatuksella. Tämä toimii keikalla, kotioloissa se latistaa muuten mahtihenkisen biisin.

Kun keikan puolivälissä on hengähdetty akustisen Fairytalen merkeissä, loppuajaksi onkin luvassa pelkkää korvaorgasmia: Ensin pärähtää The Silence, varsinainen setti kruunataan Somewhere Out in Space  -levyn mahtikolmikolla Beyond the Black Hole  - Valley of the Kings  - Somewhere Out in Space. Fiilis kasvaa ja kasvaa biisi toisensa jälkeen, lopun mahtavuudessa huomaa tai vähintäänkin toivoo olevansa itsekin 42-asteisessa hienhajuisessa ilmastoimattomassa pätsissä hakkaamassa käsiään verille ja huutamassa bändiä uudestaan lavalle. Lisää!

Ensimmäisen encoren aikana täräytetään Land of the Freeltä nimikkokappaleen lisäksi Rebellion in Dreamland. Toinen encore pistää vieläkin paremmaksi: Tarjolla on Universumin Paras Biisi^TM, Hansenin Helloween-aikoina kynäilemä I Want Out sekä vielä yksi makupala Powerplantilta, Send Me a Sign. Settilista on siis rakennettu äärimmäisen taidokkaasti, katsojan fiilis kohenee jatkuvasti keikan edetessä (myös ilman tallenteen yhteydessä nautittua olutta), DVD:n jälkimmäinen puolisko on jopa parempi kuin yksikään muu livetaltiointi voi koskaan olla (no, ehkä Blind Guardianin täydellistä Liveä lukuunottamatta)!

Hell Yeah!!!:in äänimaailma on selkeä, raakakin, mutta samalla autenttisen livemäinen. Pientä kihinää ja kohinaa kuuluu ääniraidassa, mutta vastaavasti myös soolot, liidit ja pienet nyanssit sekä nirskumiset ja narskumiset kuuluvat erittäin hyvin. Miksaus noudattaa selkeästi yhtyeen jäsenten sijaintia lavalla - esimerkiksi Hansenin kitara kuuluu vasemmalta, Henjo Richterin oikealta, joten yksittäisen musikantin soittoa on helppo seurata. Koskettimet tosin kuuluvat jostain mystisestä syystä vasemmalta eivätkä edes keskeltä tai oikealta (jossa kosketinsoittaja Kaukomies päivystää). Koskettimet ovat muutenkin pienessä roolissa, kitarat hyökkäävät etualalle jopa hieman liikaakin: Välillä huomio kiinnittyy väkisinkin pinnalla olevaan, jyräävään komppikitarointiin eikä pääosaa esittävään laulumelodiaan.

Kameratyöskentely on muuten hyvää, mutta välillä kuvaajat ovat joko väärässä paikassa tai leikkaaja/ohjaaja on ollut päiväunilla. Esimerkiksi kun kitarasoolon aikana kuvataan basistin yhden nuotin näpräystä tai biisin viimeisen kertosäkeen kajahtaessa keskitytään rumpalin virvelityöskentelyyn, kaltaiseni amatööri voisi helposti kuvitella että lavalta olisi löytynyt jotain mielenkiintoisempaakin näytettävää. Useimmiten kuvaus kuitenkin toimii kuten pitääkin. Välillä näytetään jopa kahta tai kolmea kuvakulmaa, tosin varsinkin tallenteen alkupuolella kuvakulmat ovat täysin hatusta tempaistuja.

Muuten mainion, jopa loistavan DVD:n pilaa liiallinen efektointi. Lähes joka biisissä tunnutaan keksivän uusi efekti. Ensimmäisen biisin aikana kuva jaetaan kahtia ja värit latistetaan seepiaksi, toisen biisin aikana keksitään siirtymisefektit, kolmannessa biisissä keksitään kuvan häivytys pyörittäen, seuraavaksi käytetään liike-epäterävöintiä ja tätä herkkua jatketaan ties kuinka pitkään. Efektiensä takia keikkataltiointi näyttää siltä, että sen olisi koostanut Windows Movie Makerin ensimmäistä kertaa elämässään käynnistänyt ummikkoharrastelija. Efektejä on liian monta erilaista, jo pelkästään saman biisin aikana, ja niitä käytetään aivan liian usein. Se viidestoista saman biisin aikana tapahtuva kuvanpyöritys-sumennus-seepia-härpätys rupeaa jo suoraan sanottuna vituttamaan. Onneksi efektointi vähenee loppua kohti - liekö editoijalta loppunut uudet efektit kesken...

Hell Yeah!!! ansaitsisi täyden kympin loppupuolen biisi-ilotulituksensa ansiosta, mutta alun hieman vaisumpi meininki ja etenkin efektihelvetti laskevat arvosanaa kevyesti parilla pykälällä. Oikeastaan harmittaa, että näin hyvä DVD tuhrataan turhaan efektointiin, raaka livekuva olisi sekin ollut huomattavasti parempi ratkaisu kuin jatkuvat musiikkivideomaiset kikkailut - vaikka efektit näyttävät siisteiltä viiden minuutin musiikkivideossa, kahden tunnin tallenteessa ja liian useasti käytettynä ne pilaavat elintärkeän fiiliksen. Hell Yeah!!! toimisikin paremmin pelkkänä audiona hyvien kuulokkeiden kanssa, tällöin bändin soitosta ja nyansseista voisi nauttia ilman verkkokalvojen rappeutumista ja psyykkisiä vaurioita.

DVD ei ole teknisesti muutenkaan täydellinen, sillä keikka on kuvattu 4:3-kuvasuhteella ja bonuksistakin vain pari on laajakuvaa - nekin letterboxattuna. Ääniraidoista löytyy sekä 2.0- että 5.1-versiot.


Pääaterian eli kaksituntisen konserttitallenteen lisäksi tarjolla on vielä reilu toinen mokoma lisäherkkuja. Totutusta poiketen bonukset eivät ole kertakäyttökamaa, vaan ainakin osan niistä katsoo mieluusti useampaankin kertaan.

Reilun kolmen vartin mittainen Historay-pläjäys tarjoaa bonuksista hehkeimmät. Suurin osa yhtyeen puheesta menee hampurinmurteeksi eikä tekstitystä ole tarjolla lainkaan, ja osa materiaalista on nauhoitettu tyyliin "käsivaralta videokameran sisäänrakennetulla mikrofonilla eturivistä" - tekninen laatu on siis välistä  heikkoa, mutta sisällössä riittää onneksi ihmeteltävää.

Faneille Historay tarjoaa useita mahtavia herkkuhetkiä. On aivan mahtavaa nähdä materiaalia Gamma Rayn kulta-ajoilta, 90-luvun lopusta ja varsinkin uniikkeja tapahtumia yhtyeen uralta. Kylmät väreet ravaavat selkäpiissä kilpaa, kun Gamma Ray esittää I Want Outin lämppärinä toimineen HammerFallin kanssa - ja onni on rajaton, kun Hansen innostuu daivaamaan fanaattisen kreikkalaisyleisön sekaan vain puolikkaan Tavastian kokoisessa tupaten täyteen ahdetussa tilassa! Surffailun aikana mies lähes revitään kappaleiksi!

Historayssa mukana on materiaalia backstagelta, keikkabussista, japanilaisesta tv-esiintymisestä, treenikämpältä ja niin edelleen. Historay onkin erittäin kattava kokonaisuus - mutta näin suomalaisittain harmittaa kovasti, että Sonata Arctican kanssa vuonna 2001 vedetystä kiertueesta ei ole mukana sekuntiakaan.

Historiadokumentti on kohokohdistaan huolimatta liian pitkä. Toistoa ei ole, mutta materiaalin paljous väsyttää. Muutamien uniikkien tapahtumien ansiosta pätkä kannattaa kuitenkin katsoa useampaankin kertaan, vaikka saksaa ei ymmärtäisikään.

Reilun vartin mittainen "road movie", pienoisdokumentti yhtyeen Pohjois-Amerikan kiertueesta, on Historaysta poiketen tyypillinen kertakäyttölisäke. Pätkästä selviää Hansenin matkalaukun sisältö ja (ainakin osittain) DVD:n nimi, mitään muuta kiinnostavaa se ei tarjoa. Road movie on sentään laajakuvaa päinvastoin kuin varsinainen konserttitallenne. Tupla-DVD:n muusta sisällöstä poiketen tästä pätkästä löytyy myös englanninkielinen tekstitys.

Seuraava bonus on vartin mittainen akustinen ja jälleen geneerinen rypäisy nipponiasta. Henjo ja Kai esittävät Rebellion in Dreamlandin, Land of the Freen, Fairytalen sekä Send Me a Signin pienen huumorin kera. Neljäs lisäke on aivan totaalisen turha playback-"livevideo" Melbournesta.

Kakkoslevy tarjoaa myös Gamma Rayn videohistorian koko komeudessaan. Space Eater (1990) on sekavaa hillumista 80-luvun permanenteissa, One with the World (1992) on biisinä kova mutta siloposki-Scheepersin (paidatta pörrötukassaan, hiekkarannalla...)  tähdittämä video tuo mieleen lähinnä Baywatchin. Yhtyeen kolmas musiikkivideo Gamma Ray (1994) on aiempiakin älyvapaampi, sekavampi ja jopa psykedeelisempi. Outous toki sopii jossain määrin (cover-)biisin henkeen, mutta biisi ja video ovat ylipitkiä. Kaikki 90-luvun alun biisit ovat suttuisia ja muistuttavat lähinnä männävuosien vhs-kopioita.

Uudemmat videot ovatkin sitten huomattavasti parempia: Rebellion in Dreamland (1995) on ensimmäinen modernin ja tyylikkään näköinen musiikkivideo, suorastaan äärimmäisen hieno aikalaisekseen! Kuvanlaatu on hyvä ja tarinakin toimii. "Have no fear / Rebellion is here!" - tässä on Gamma Rayn paras musiikkivideo, kuten klassikkobiisi ansaitseekin.

Send Me a Sign (1999) on upeaan Rebellion in Dreamlandiin verrattuna köyhä kahden sentin pulautus. Video on koostettu livekuvasta vinjetointi- ja "roskaa filmillä" -efekteillä. Eagle (2001) on visuaalisesti 80-lukulainen, korniudessaan ja kamaluudessaan HammerFall-/Rhapsody-tasoa: Kolmedee-cgi:tä, liekkejä - ja tissit. Siinä se. Into the Storm (2007) on Gamma Rayn ainoa laajakuvana kuvattu musiikkivideo ja selvästi tästä joukosta tyylikkäin, mutta ongelmana on kappaleen liialliseksi taottu äänenvoimakkuus. Into the Storm on havaittavasti äänekkäämpi kuin muut musiikkivideot ja kärsii digisäröilystä, heti ensimmäinen kitarointi säröytyy. Kokonaisuutena Rebellion in Dreamland jää siis bändin parhaaksi videoksi.

Bonus-DVD:n - ja jopa koko Hell Yeah!!! -paketin! - ehdottomasti parasta antia on Wacken Open Airissa vuonna 2003 kuvatut One With the World ja Last Before the Storm. Varsinaisesta konserttitallenteesta poiketen keikka on kuvattu laajakuvana, kameroinnista ei löydy juuri valitettavaa ja mikä parasta, efekteillä ei pelleillä lainkaan. Miksaus ei tosin ole yhtä viimeistelty kuin varsinaisen keikan kohdalla.

Viimeisenä tarjoillaan kolme biisiä Wackenista vuodelta 2006, Rebellion in Dreamland, Heavy Metal Universe (ja taas yleisöä huudatetaan pitkään) sekä Somewhere Out in Space (jossa yleisöä huudatetaan vieläkin pidempään...) Myös nämä biisit on tallennettu laajakuvana, mutta kolmea vuotta varhaisemmasta aiemmasta Wacken-tallenteesta poiketen kuva näyttää rakeiselta ja leikkaus äkäisemmältä, miksaus on myös edellistä parivaljakkoa karumpi. Bändi toki esiintyy yhtä timanttisesti kuin aiemminkin; tällä kertaa tosin kosketinsoittaja Eero Kaukomies on suuremmassa roolissa ja huomattavasti enemmän kuvassa kuin koskaan aiemmin Hell Yeah!!! -paketissa - tosin, tälläkin kertaa ilman kuuluisaa Aku Ankka -pukuaan. Mies kun ei sitä lavalla suostu käyttämään.