Jos Manowar olisi metallimusiikin Conan Barbaari, voisi ruotsalaista Hystericaa verrata nuoreen Red Sonjaan kaikessa tyttömäisessä uhmakkuudessaan ja samalla niin uljaassa maskuliinisuudessaan. Ja jos nämä miekka & magia -kaunokirjallisuuden legendahahmot eivät löydy yleissivistyksestä, voi Hystericaa varovaisesti luonnehtia Manowarin uhmakkaaksi pikkusiskoksi, mutta ollen astetta enemmän hard rockin suuntaan kallellaan.

Metalwar on debyyttialbumiksi sangen uhmakas ja - anteeksi sanavalintani - munaisa tekele, kun ottaa huomioon seikan, että porukka koostuu viidestä nuoresta naisesta, jotka eivät suinkaan edusta ulkonäöllisesti mitään raavasta rekkalesbolinjausta, vaan pikemminkin bitch'n'leather -henkistä rock-uskottavuutta. Vaan se ulkonäöstä ja asenteesta.

Pintaa syvemmältä, ulkokuoren alta löytyy varsin oiva platta ehtaa hevin ja raskaamman rockin sekoitusta. Ja kyllä, ei vain itse ulkonäkö ja biisien nimet - lyriikoista nyt puhumattakaan - vaan myös itse musiikki kumartaa osittain Manowarin barbaarisen ja maskuliinisen uhon suuntaan. Tosin siinä missä Manowar tarjoaa eeppistä sankaritarinaa ja jumalten uhoa, tämä poppoo tuoksuu nahalta ja halvalta viskiltä. Materiaali on myös astetta menevämpää rokimmalla tavalla ja kyllähän tämä muijapoppoo pistää jalan heilumaan yllättävän helposti. Ehkä tässä on jotain samaa kuin Mötley Crüella ja kumppaneilla, mutta metallisemmin väritettynä.

Etenkin alkuun eniten tottumista vaatii laulajatar Anni De Vilin ääneen tottuminen, joka on kyllä ihanan naisellinen ja tyttömäinen, mutta ehkä hieman liiankin paljon. Nimittäin ääni tuntuu loppuvan kesken raskaiden kitaravallien ja sinänsä jykevän soitannon rinnalla. Laulua kun vaivaa hienoinen kimakkuus ja sen särkyminen raspiseksi rääkymiseksi ei oikeastaan hommaa paranna. Kaiken kukkuraksi lyriikoista löytyy sellaista suoraviivaista tyylittelyä, että se saa Manowarin junteimmatkin biisit ja riimittelyt kuulostamaan klassiselta runonlausumiselta.

Jos jotain on tehty äärimmäisen hyvin, niin Abyss-studiolla nauhoitetut ja miksatut soundit veljesten Tägtgren toimesta. Tuotanto on erinomaisen raskasta, särmikästä ja niin äijämäistä, että moni genreltään raskaampi bändi saisi ottaa tästä mallia. Ehkä osittain tästä syystä laulupuolen "heikohko" feminiinisyys korostuu liiaksi.

Kaikkiaan vaakakuppi jää kuitenkin plussan puolelle tarjoten herkullisen heavy/hardrock-lätyn runsaalla naisen kosketuksella. Mielenkiintoinen tuttavuus joka tapauksessa.