Jotkut yhtyeet ovat kuin vanhoja luokkatovereita vuosien takaa, joihin törmäät myöhemmin uudestaan. Paljon on voinut muuttua: luokan urheilullisin nuorukainen on lösähtänyt katuojaan puliukkojen seuraksi, hippi on alkanut bodata ja se kovin hevipoika luottaakin nyt Lauri Tähkään, Dressmaniin ja tila-autoon. Mikäpä siinä. Jokainen taaplaa tyylillään, ja jokainen on meistä ollut joskus nuori. Tosin usein tällaiset tapaamiset ovat pelkästään vaivaannuttavia. 

Agathodaimoniin törmäsin bändin ensimmäisen levyn Blacken the Angelin aikoihin vuonna 1998. Saksalaisyhtyeen black ja dark metalin symbioosi oli aikaansa suhteutettuna laadukasta ja tunnelmallista, mutta seuraavalla tuotoksella Higher Art of Rebellion taika oli jo murtunut. Nyt tapaan yhtyeen uudestaan, kymmenen vuotta myöhemmin. Paljon on tapahtunut: nuoruudenvimmassaan vampyyritarinoita ihannoinneista musikanteista on sukeutunut ammattitaitoinen ryhmä, joka on siinä sivussa siistinyt imagoaan. Phoenixilla kuuluu ruotsalaiselta maistuva melodinen death metal, napakka, keskitempoinen revittely ja tasapaksu rääkynä.

Goottijuurista ei Agathodaimon kuitenkaan vielä kokonaan luopunut, ja koskettimet ja hartaammat tunnelmat nousevatkin etenkin levyn loppupuolella esiin positiivisessa mielessä. Ainoan alkuperäisjäsenen, kitaristi Martin ”Sathonys” Wicklerin puhtaat laulut vievät tätä henkeä myös eteenpäin sisältäen hämmentävästi 80-luvun synabändien fiiliksiä. Pääosin Phoenix on kuitenkin päivitetty tähän päivään: koneet surisevat, äänimaailma on tasapainoinen ja yllätyksetön ja thrashin vauhdikkuuskaan ei ole bändille vierasta.

Vuodet kuluvat ja asiat muuttuvat. Agathodaimon on mennyt musiikillisesti eteenpäin mutta samalla menettänyt paljon rosoisesta hurmastaan ja omintakeisesta, joskin amatöörimäisestä luonteestaan. Tilalle on tullut geneeristä tunteenpaloa, joka ei kosketa kuin pintapuolisesti. Onneksi kappaleihin sotketut promolevysamplet estävät arvosanan antamisen - vähän niin kuin sille nuoruudentutulle ei koskaan tule sanottua, että taitavat olla asiat aika päin persettä.