Suomalainen rock-kenttä on herännyt viime aikoina kimpoilevan ja energisen punkrockin luomiseen, joka haastaa parhaimmillaan jämähtäneen suomirockin tuoreella tavalla. Vaikutteita uskalletaan ottaa rohkeasti ulkomailta ja monesta eri suunnasta, ja lopputulos kuulostaa usein uuden ajan airuilta vanhojen kaavojen toistamisen sijaan.

Ranka Recordingsin löytämä Kimaira lukeutuu tähän edellä mainitsemaani kastiin. Vaikka musiikissa maistaakin melodisen mutta kiihkeän punkin tenhon, on biisejä modifioitu myös nykivämmillä, monitasoisemmilla ja popahtavammilla elementeillä. Alkumetreillä Neljäsosan keskellä kuulostaakin virkeältä tapaukselta: Rytmitykset osuvat kekseliäästi kohdilleen, ja soitossa on ammattitaitoa. Puolet totuudesta heittää mukaan kevyempää ilmanalaa, ja Kirjoita jälkesi voisi olla jopa pienimuotoinen indie-hitti jossain piireissä.

Palataan kuitenkin sanaan ”alkumetreillä”. Kimaira nimittäin vesittää lupaavan starttinsa turhanpäiväisillä herkistelyillä ja mielikuvituksettomalla toistolla. Levy ei pysty tarjoilemaan loppupuolellaan enää mitään uutta tai iskevää, ja niinpä rullaavan lennokkaan kompin voimalla etenevät rokkipalat livahtavat läpi korvien ilman ruhjeita. Bändi tuntuu tyytyvän lähtökohtiensa näennäiseen haasteellisuuteen, ja niinpä esimerkiksi Fosforin viulutunnelmoinnitkin kääntyvät pelkäksi loppua alleviivaavaksi irtomausteeksi.

Ärsytystä ja kutinaa aiheuttaa myös laulaja/kitaristi Juha Knuutilan tulkinta: räkäiset osuudet vielä menettelevät, mutta puhtaita ja koskettavia sfäärejä tavoitellessaan Knuutila uppoaa ja pahasti – mieleen tulee tavallista epävireisempi Toni Wirtanen. Kyllähän punkiin tietty amatöörimäisyys aina kuuluu, mutta rajansa kaikella.

Vaikka Kimaira on parhaimmillaan yllätyksellinen ja rokkaava orkesteri, en pysty täysin vakuuttumaan meiningin aitoudesta. Jotkut biisit ja etenkin nostattelukohdat tuntuvat liian itsetarkoituksellisilta tullakseen suoraan sydämestä. Rehaamisessa Kimaira onnistuu paremmin.