En pysty vastustamaan itseäni... On pakko sanoa, että comeback-levyllään Great White on liekeissä!

No niin. Saatuani tyydytettyä tämän arvion hevosenleikki- ja hirtehishuumorikiintiön, on todellakin todettava, että vieroituskierteestä palanneen Jack Russellin johtama jo kolmisenkymmentä vuotta vaikuttanut blueshardrockpartio on todellakin tules... ennalta-arvaamattoman hyvässä tikissä, ensimmäisellä omasta materiaalistaan tehdyllä studiokiekolla vuoden 1999 jälkeen. Avausveisu Situation ottaa kuuntelijan helposti kyytiin rennon tarttuvan ja huolettoman menonsa turvin. Selkärangan angusyoungmaiselle mutkalle keinumaan vetävä bluesrock All Or Nothin' voisi soida Thunderstruckin sijasta jäähalleissa ja täydestä menisi. Lisää Great Whiten vaikutteita esitellään Van Halenin Hagar-vuosien, isoine syntikoineen lähinnä 5150:n suuntaan kumartavan I Don't Mindin muodossa. Shine pehmentää menon turhan marenkiseksi makuuhuone-aor:ksi ja riisutussa Lovelessissä on puolestaan varhaisen 80-luvun popahtavan Foreignerin klangi. Samaa lungin Kalifornianrokin ja bluesahtavamman materiaalin vuorolaulua jokaisessa biisissä toimivin mutta entuudestaan epämääräisesti tutuilta kuulostavin melodioin ja materiaalein paluualbumi Rising tarjoaa koko mitaltaan. Metalliahan täältä on turhaa hakea, mutta rockimpi Great White on kuin sata behemothia.

En ole ikinä ollut mikään bluesrockin suurin ystävä ja minusta Great White on aina ollut hardrockympyröissä vähän kakkossarjalaisen maineessa mutta kaipa tässä täytyy alkaa vanhankin tarkistelemaan mielipiteitään, vaikka eihän bändi joka suuntaan isommilleen kumarrellessaan mikään omaperäisyyden ilmentymä olekaan. Periaatteellisella tasolla sitä on vähän pakko arvostaa nyt kun on hiukan jenkkilänkin latoja nähnyt - voin hyvin ymmärtää, että vaihtelevantasoisia röttelöitä ei ihan joka turhake jaksa 25:ttä vuotta kiertää. Ihan musiikkinakin tekisin mieli kehaista - joko toleranssini bluespohjaista hardrockia kohtaan on kasvamassa tai sitten Rising tarjoilee harmitonta hyvän mielen jenkkirockia helpommin sulateltavassa muodossa kuin Great White koskaan on aikaisemmille kuulemilleni kiekoille onnistunut työstämään. Niinpä levyn arvosanaa ei jääkään oikeastaan vakavammin rokottamaan kuin The Rolling Stones-, jota sivumennen inhoan kuin ruttoa, coveri Let's Spend The Night Together, jota ilman albumi olisi ollut paitsi sopivamman mittainen kertakuunteluun, myös ehdottomasti parempi. Mutta kaipa yhtyeellä on pakonomainen tarve tehdä omia luentojaan klassikkobiiseistä, johan niitä löytyy bändin menneisyydestä vähintään kolmen kokonaisen albumin verran (Great Zeppelin, Recover ja Revisiting Familiar Waters).

Mutta olipa seassa ärsyttäviä covereja tai ei, oikiat asiat pysyy ja paranoo. Basistinvaihdosta huolimatta Great Whiten leirissä on kaikki ennallaan... pikkuisen tökeröä valkohaiaiheista kansitaidetta myöten.