Italialainen Mastercastle esittelee itsensä projektiksi, jonka tarkoituksena oli tehdä musiikkia luonnollisesti, ilman sitoutumista mihinkään metallin alagenren kaavaan. Sen kuulee hyvässä ja pahassa. Vaikka levy-yhtiö esittelee tämän Labÿrinth / Necrodeath / Odyssea -kitaristi Pier Gonellan alkuun laittaman projektin "neoklassisena metallina", todellisuudessa naislaulaja Giorgia Gueglion kieltämättä persoonallisella mutta toisinaan todella ärsyttäväsävyisellä pikkutytön äänellä lauletaan The Phoenixilla vähän vaikka mitä.

Albumin biisimateriaali seilaa kuin syntymäsokea ilman sekstanttia. Alussa Mastercastlen alus puuskuttaa täyttä höyryä Words are Swordsin Symphony X -apinoinnista ja My Screamsin tonymacalpinemaisesta hämmentävästä tilusankaruudesta Spacen riipivään Within Temptation kohtaa Indican -nasaalisopraanohelvettiin. Pahimman myötätuulen laannuttua Princess of Love kuulostaa Valon Villen raakkibiisien jätelavalta pöllityltä. Seuraavaksi alus lipuukin Sonata Arctican poppislovareiden vesille, jonne Lullaby Noir uppoaakin pikaisesti pohjaan, myllynkivimäinen paatoksellisuutensa kaulassaan. Ilmeisesti ihmisluonteen sitkeyttä ylistävää ja Yngwie J. Malmsteenin virsikirjasta anastettua The Phoenix - sweeppi- ja arpeggioinfernoa kuunnellessa haukotus repiikin jo leukoja. Superyllätyssektori Dawn of Promises sen sijaan tarjoilee heavypohjaiseen musiikilliseen ajatteluun jo lähestulkoon uusia ulottuvuuksia. Kuvittelepa läpimurtovuosiensa U2 vetämässä joku "helisevämpi" biisinsä, esimerkiksi Pride (In the Name of Love) tai Sunday Bloody Sunday... ja iske irkkurockin päälle soolokitaristiksi kuka tahansa tilulilu-HQ Shrapnel Recordsin 80-luvun loppuvuosien kitaristirosterista, esimerkiksi Michael Lee Firkins tai Greg Howe, mutta vakavan keskittymishäiriön kera. Pakota asella uhaten rumpalipolo Mullen Jr. sotkemaan tuplia kuin sammuvaa Solikkaa niin aletaan olla jo alueella jota voi mielikuvituksen puutteessa kutsua vaikkapa ADHD-reggaerockiksi... sitä ei tietäne pirukaan minkäväristen upperien ja downerien yhteisvaikutuksessa viisu on tehty, mutta sitä voi hyvällä syyllä sanoa mielenkiintoiseksi, mutta albumin yleinen lama ei sillä taitu, sillä heti seuraavaksi Memories yrittää ylittää Y. Johann Malmsteenin Albinonin Adagion luennan patetian määrää, ja sehän nyt on sama kuin yrittäisi laskea "ääretön plus yksi". Biisi valahtaakin rosvosektoriksi.

Mastercastle taipuu siis moneksi. Jopa niin moneksi, että linjattomaksikin sitä voisi kutsua. Ja sekavaksi, ehdottomasti. Mutta myös ajoittain hauskaksi. Gonellan taitoa kitaristina ei voi kiistää mutta kuten niin monesti ennekin, luuttuheeroksen soittotaito ei heijastu sellaisenaan sävellysosaamiseen. Teknisestikin levy on kelpo tasoa. Varmastihan tästäkin kiihkeimmät kitarataiteen konnoissöörit kiksejä saavat, mutta perverssillä tavalla kiinnostavaa Dawn of Promisesia lukuunottamatta kiekko minusta lähinnä toistaa muiden jo kertomia vitsejä, hiukan liian usein ärsyttävällä äänensävyllä ja koko ajan hiukan heikompina versioina.