Onko siitä jo yli kymmenen vuotta? Näin se aika rientää, vaikka ilmiö vielä tuntuisikin tuoreelta. Puhun tässä nyt The Hauntedin debyyttilevystä, joka vuonna 1998 räjäytti melodisen, asenteikkaan ja death metal -henkisen thrash metalin jokaisen kasvoille. Ensimmäisten joukossa tämän ”modernin Slayerin” nerokkuuden ymmärsi tanskalainen Hatesphere, joka lähes heti perustamisensa jälkeen pisti ulos oman, The Hauntedilta haiskahtavan debyyttinsä – joka myös oli nimetty yhtyeen mukaan – ja on tuolla tiellä edelleen. 

Aikainen lähtö on kuitenkin vakiinnuttanut positiivisesti Hatespheren tyyliä, ja bändistä onkin tullut yksi genrensä kärkinimistä. Kaikki alkuperäiset palaset ovat kuitenkin vielä vahvasti mukana: napakat thrash-kompit, vikkelät riffit, nostattelevat melodiat, energiaa puhkuvat pumppausosuudet ja rouhean raivokas huuto, jota To the Ninesilla tarjoilee Jacob Bredahlin korvannut Jonathan Albrechtsen. Voitte uskoa, että ero ei ole merkittävä. Ainoana eräällä tavalla uutena elementtinä mukaan ovat hiipineet revittelevämmät ja svengaavammat osiot, jotka rikkovat mukavasti intensiivistä rypistystä – tosin tätäkin on jo kuultu Panteran suunnalta jo vuosia sitten.

To the Ninesin pisteitä laskee myös sekin yksinkertainen fakta, että biisit eivät vain ole tarpeeksi tanakoita. Vaikka Tanskan viisikko tietää tasavarmasti mitä tekee, ammattitaito ei korvaa ideaköyhyyttä. Kun on kyseessä näinkin paljon riffeihin nojaava yhtye kuin Hatesphere, pitäisi kitaristien tempoa plektroistaan rutkasti laatumateriaalia, mutta nyt levy on liian helposti kuunneltu, pureksittu ja unohdettu. Edes vanhalle liitolle kumartava, minuutin ja 22 sekuntia kestävä Even if It Kills Me ei väräytä viisaria.

Mieluusti To the Ninesia muutaman kerran soittimessaan pyöräyttää, mutta pian huomaa Hatespherelle käyneen niin kuin kopioille usein käy: ne haalistuvat.