Tamperelaisen Masterstroken kolmas levy As Days Grow Darker ei ilmesty kovin ajankohtaiseen saumaan, sillä päivähän sen kuin pitenee. Levyn nimi on kuitenkin sisällön kannalta osuva, sillä tamperelaisten progehtava heavyjunttaus tahdittaisi hyvin pimeämpiäkin aikoja.

Aikaisempaan tuotantoon en pysty vertaamaan (hävisin kerran täpärästi tikkakisan, josta olisi voinut valita palkinnoksi edellisen Sleep-levyn), mutta promokirje kertoo bändin hylänneen tälle levylle tultaessa power-vaikutteet. Tilalle ilmoitetaan tulleen Evergreyn ja Nevermoren tyylisiä osioita.

Ja toden totta: vaikkapa Walls Of My Temple voisi olla ruotsalaisten Monday Morning Apocalypselta. Into Oblivion muistuttaa Evergreyn vanhempaa tuotantoa.

Kopiolinjalla ei kuitenkaan olla, sillä Evergreyn vetovoima perustuu vahvasti kitaristi-vokalisti Tom S. Englundin uniikkiin vokalisointiin. Tätä ei Masterstroken virkaveli Niko Rauhala yritä matkia, vaan vetää omalla, hyvin yhtyeen musiikkiin sopivalla tyylillään. Ensimmäisenä hieman "ilkeän" kuuloinen vokalisointi tuo mieleen australialaisessa Eyefearissa laulavan Danny Cecatin, vaikka ihan niin monipuoliseen suoritukseen Rauhala ei yllä. Pintapuolisen Nevermore-tuntemukseni perusteella esikuvana lienee kuitenkin ollut Warrel Dane. 

Soitto on nautittavaa kuunneltavaa. Kitaristit tipauttelevat kekseliäiden riffien väliin maukkaita soolonpätkiä, ja rytmiryhmä osaa asiansa. Koskettimet antavat lähinnä taustatukea, mutta laatu korvaa määrän. Proge-elementtejä on mukana sen verran, että homma pysyy mielenkiintoisena, mutta onanointi-osioita pelkäävät voivat olla huoleti. Kunnon heavysta tässä pohjimmiltaan on kyse. Jos Evergrey-vertailua tahtoo jatkaa, niin tamperelaiset viljelevät huomattavasti enemmän tiluja. 80-luku vaikuttaa selkeästi taustalla, vaikka mistään tukkahevistä ei olekaan kyse.

Masterstroken uusin on tasaisen varmaa tavaraa: kyllästymisestä ei näy merkkejä, vaikka levy on pyörinyt soittimessani varsin reippaasti. Hittibiisejäkään ei esiin ole noussut, mutta harvoinpa tulee vastaan levyä jolta ei osaa esittää yhtäkään raitaa skipattavaksi. As Days Grow Darker kuitenkin pitää tasonsa loppuun saakka. Tyyli pysyy yhtenäisenä, mutta kappaleet ovat silti niin erilaisia, että levy ei toista itseään.

Levyn tunnelma on melko vakava ja pohdiskeleva, ja ikkunasta paistava kevätaurinko voi haitata mukaan tempautumista. Hyvä musiikki on kuitenkin hyvää musiikkia, satoi tai paistoi. Ja veikkaanpa kuuntelevani tätä vielä sittenkin, kun päivät taas pimenevät.