Nykyaikoina tuntuu tulevan siinä määrin harvakseltaan uusia ja lupaavia thrash metal -nimiä, ettei sellaisia osaa enää edes odottaa. Onneksi pelkkiin vanhoihin partoihin ei ole tyytyminen, kuten modernisti rässäävä jenkkibändi Lazarus A.D. timmillä tykityksellään nasevasti osoittaa.

Wisconsinin-nelikolta lähtee sen verran hyvin tehtyä, viimeisen päälle hiottua ja mukaansa tempovaa melodista thrashia, että on suorastaan pakko vetää kättä lippaa näin kovan debyytin edessä. Homman juju on sopivan 90-lukulaista ja toisaalta nykyaikaista menoa sekoittava bändi, joka pysyy omassa genressään tiukin ottein ja äärimmäisen hyvin tomivin kappalein. Testamentinsa paremmin tunteville lienee se tutuin assosiaatio, mutta löytyypä The Onslaughtin kavalkadista vivahteita myös Suicidal Tendenciesiin, Anthraxiin ja Slayeriin - ja silti kuitenkaan kuulostamatta miltään näistä.

Mikä ihme on sitten toimivien biisien salaisuus? Sopivan yksinkertaisissa, mutta sitäkin toimivimmissa riffeissä. Rohkeissa lainauksissa, puhdasverisissä genre-sävellyksissä ja tarkassa soitossa. Yksityiskohtia kappaleissa ei kuitenkaan ole säästelty, ei sen enempää rummuissa kuin kitaroillakaan - siitä huolimatta, että touhu pidetään pääpiirteittäin simppelinä. Kappaleet eivät myöskään nojaa vain nopeaan tempoon, vaan bändi osaa jarrutella myös keskitempoisesti. Toisaalta kaasujalkaakin osataan sopivasti käyttää, muttei missään kohtaa liikaa tai itseään turhaa toistaen.

Homman kruunaa rehellinen rässilaulanta; sopivan aggressiivinen ja rähisevä ärjyntä, joka ei sen enempää kallistu bm-henkiseen rääkynään tai dm-puolen örinään. Homma toimii loistavasti. Toinen ylistämisen arvoinen seikka on perkeleellisen hyvä soundimaailma, vaikka touhu seisookin sillä rajalla ollaanko tässä jo ylikliinisen puolella vai ei. Meikäpojalle raskas, veitsenterävä ja rouhea skittasoundi toimii hyvin, eikä näin napakoista rumpusoundeista kehtaa valittaa edes vitsin vuoksi.

Pakko myöntää, The Onslaught on todellinen musta hevonen niin omalla sarallaan kuin levynä ylipäätään. Takana lienee tätä kirjoittaessa varmaan parikymmentä kuuntelukertaa, eikä homma kyllästytä hetkeksikään: näin hyvää uutta thrashia saa kuulla aivan liian harvoin. Lisää tällaisia levytyksiä, kiitos.