Yhtyeen debyytti, Digital Disdain, kuulostaa sekoitukselta Cryptopsyn hurjana poukkoilevasta ääridödiksestä, Fear Factoryn induilusta ja The Berzerkerin konerumpupornoilusta. Ei sen puoleen, Insidiousilla on kyllä oikea rumpali, mutta rumpusoundit ovat harvinaisen kliiniä naksetta. En ihmettele, vaikka jälkeä olisi paikattu perästäpäin Pro-Toolsilla, sen verran tasaista naputusta basareista ja virpasta välillä lähtee. Ja levyn viimeiseen raitaan, ärsyttävästi poukkoilevaan Slave To The Systemiin on saatu helvetin kömöt perkussiosoundit.

 

Silti soundivalituksesta huolimatta Insidiousin debyytti on kuitenkin aika helppoa kuunneltavaa, vaikkei siitä nousekaan erityisiä huippuhetkiä. Levyn keskelle siunaantunut Subservience-indufiilistely kuulostaa sekoitukselta Nine Inch Nailsia ja kurkkupastillin tarpeessa olevaa Danzigia.

 

Lopulta ehkä Insidiousin debyytin vahvuus on sen lyhyt kesto. Koko komeus on kuunneltu 23 minuutissa. Paljon pidemmässä mittakaavassa levy olisi voinut olla varsin puuduttava kokemus. En tiedä minkälaista tulevaisuutta tämä bändille povaa, jos suurin kehu yhtyeen debyytistä on se, että se on nopeasti kuunneltu.