Pienet asiat ratkaisevat, sanotaan. Jos itävaltalaisen Melyn edellislevyä, puolentoista vuoden takaista Leave and Enter Empty Roomsia, saattoi kuvailla varsin tavanomaiseksi ja kevyehköksi Anathema/Paradise Lost -linjan goottirockiksi, nostaa tuore Portrait Of A Porcelain Doll pöydälle monipuolisempaa ja kaikin puolin vakuuttavampaa biisimateriaalia. Vaikka mainittujen brittibändien lisäksi jo edellislätyllä kaikuneet hienoiset Tool-vivahteet ovat myös tallella, oli ensimmäinen Portrait Of A Porcelain Dollista jäänyt mielikuva Suomen Tunnelvisionin puoliraskaassa progemetallissa. Tätä näkemystä tukevat niin Andreas Matalnin huimin harppauksin vahvistunut laulu, raskaammat kitarariffit kuin yleinen uudenlainen vankkuuskin.

Mely ei edelleenkään ole maailman omalaatuisin yhtye, mutta sille ominainen tyyli tuntuisi alkavan löytyä nyt bändin neljännellä albumilla. Tahditukseltaan verrattain suoraviivaisen mutta tunnelmiltaan yllättävänkin monipuolisen levyn parasta antia ovat Andreas Matalnin taipuisa, voimakas ja tunteikas lauluääni ja kokonaisuuden ehdoilla etenevä yhteensoitto. Mely tuntuisi tekevän vähintäänkin kaikki pienet ja yksinkertaiset asiat oikein. Tästä osoituksena vaikkapa It Is Cold Without Shoesin kauniilla pianokudonnalla starttaava mutta kertosäkeessä komeasti rullaavaksi ja puoliraskaaksi poljennoksi kasvava sovitus. Myös komeita laulusovituksia sisältävässä Of Doubt And Fears -avausraidassa pelataan toimivasti kontrasteilla - vieläpä kuulostamatta erityisen ennalta-arvattavalta. Biisi on myös omiaan osoittamaan sen rennon mutta riittävän tiheän tunnelman, joka koko levyltä hohkaa.

Sitten siirrymme lauseeseen, joka alkaa sanalla "mutta". Jopa Steve von Tillin soolotuotannon lyhyeksi ajaksi mieleen tuova Don't Wake The Sleeping Dog kehittyy alun jälkeen puolittain Mike Patton -vaikutteisen laulun kantamaksi letkeilyksi. Onneksi tämä kokonaisuutena selkeästi levyn heikoin raita on selkeästi tarkoitettu jonkinlaiseksi vaihtelua tuovaksi välipalaksi. Melyn kenties selkein heikkous on puolestaan se, ettei sitä jonkinasteisesta tunnelmallisesta iskevyydestään huolimatta voi sanoa erityisen muistettavaksi musiikiksi. Tiettyä hittiherkkyyttä toivoisi etenkin osaan laulumelodioista. Paikoin - vaikkapa Hell Low'ssa - kitaraosastolla taannutaan lisäksi selkeisiin tavanomaisuuksiin, eikä Andreas Matalnin laulukaan ole tässä biisissä parhaimmillaan. Kokonaisuutena Portrait Of A Porcelain Doll on kuitenkin varsin tasokas albumi, joka tuntuisi ainakin osittain myös kasvavan kuuntelukertojen karttuessa. Mely on yksinkertaisesti miellyttävä tuttavuus, jos siitä ei vielä sydänystäväksi olekaan.