Siinä missä nelisen kuukautta sitten arvostelemani lyhytsoitto The Dead End oli selkeä välityö, pyrkii Dark the Suns tuoreella All Ends In Silence -täyspitkällä selkeästi antamaan kaikkensa. Melodisen rokkaava goottimetalli on luonnollisesti edelleen bändin tyyli, eikä tavanomaisuuksilta millään onnistuta välttymään, mutta jollain tavalla yhtyeen ote on edes hieman edelliskertaa freesimpi.

Runsaat ja simppelit pianomelodiat, timmi bändisoitto, Mikko Ojalan murea ääntely sekä ilmeisesti vierailevan naisvokalistin seireeniääni ovat ne elementit, jotka Dark the Sunsista ensimmäisenä mieleen muistuvat. Cold Dawnin kaunista pianolopetusta lukuun ottamatta pianoa käytetään kuitenkin valitettavan yksipuolisesti ja täten kuluttavast. Timmin yhteensoiton ja väkinäisen grooven välinen raja alkaa puolestaan levyn edetessä hämärtyä, eikä Ojalan murea mutta yksiulotteista ärinä enää kuulosta millään tavalla painokkaalta. Naislaulu ja ilmeisesti syntikasta työntyvä female chorus -soundi alkavat myös ennen pitkää kuulostaa yhdeltä ja samalta pseudosametilta.

All Ends In Silencen - voidaanko sanoa - "pelastavat" sen hitaammat biisit. Naislaulusta yllättäen lisäpontta saavan nimikappaleen lisäksi Rimed With Frost ja päätösraita Gone ovat levyn rauhallisempia raitoja. Näissä kappaleissa bändi tuntuu parhaiten sisäistäneen sen mitä se haluaa kuuntelijalle välittää. Loput biisit etenevät pikkuisen vaihtelevissa tempoissa siinä samassa 4/4- tai 8/8-tahdissa, eikä jokaisella nuotilla tai rummuniskulla tunnu aina olevan todellista, ennalta määrättyä merkitystä. Tällöin Dark the Sunsin musiikki ei tunnu hengittävän luonnollisesti. Ennemminkin bändi kuuluisi pyrkivän tekohengittämään sointiinsa lisää intensiteettiä pienellä ylisoittamisella. Tällä en nyt tarkoita mitään soitinakrobatiaa, vaan juuri sitä, ettei kaikilla nuoteilla tunnu olevan merkitystä. Tästä esimerkkinä voisi mainita vaikkapa Sleepless Angelsin lopun, jossa tyhjän kuuloinen puolittainen kitarasoolo ja harmillisen tavanomainen pianokuvio kilpailevat kuuntelijan huomiosta.

Kuten arvata saattaa, on tämä jonnekin Entwinen, HIM:in ja Before the Dawnin väliin asettuva albumi oikeastaan kaikin puolin varsin ammattimainen tuotos. Soundien tavanomaisuudesta, jopa tietystä "tehdasasetusmaisuudesta" voisi toki napista, mutta kyllä Dark the Sunsilla on säätämistä vielä musiikkinsa vähemmänkin hienovaraisissa aspekteissa eli niissä sävellyksissä. Edelleenkään ei käy kiistäminen sitä potentiaalia, joka jo mainittujen hitaampien biisien ohella vaikkapa Cold Dawnista hohkaa, mutta se ei vielä erota bändiä kymmenistä kaltaisistaan. Tällä hetkellä Dark the Sunsia on nimittäin mielestäni yksinkertaisesti liian helppo kuunnella.