Samaan aikaan kun moni kotimainen bänditulokas yrittää kuulostaa soundeiltaan aikakaudellemme relevantilta ryhmältä, tekee kouvolalainen The Souls aikamatkan suoraan 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen. Trioilmaisuun perustuvia yhtyeitä on toki löytynyt maailman sivu, mutta näinä päivinä harvassa ovat ne voimatriot, jotka kuulostavat siltä kuin aika olisi pysähtynyt 35 vuoden aikaisemmin. The Souls kuljettaa kuulijansa aikaan, jolloin Jimi Hendrix oli juuri kuopattu, Led Zeppelin oli nousemassa maailman suurimmaksi rockyhtyeeksi eikä kukaan voinut vielä aavistaa, että nurkan takana häämöttävät 1980- ja 1990-luvut tekisivät populaarimusiikista entistä kaupallisempaa ja kertakäyttöisempää kulutustavaraa.

1970-lukua glorifioidessaan jälkipolvet ovat toisinaan unohtaneet, etteivät ko. aikakauden musiikkisuuruudet olleet täysin erehtymättömiä. Klassikkostatuksestaan ja muutamista yksittäisistä kappalehelmistä huolimatta esim. Led Zeppelinin III, Rolling Stonesin It´s Only Rock´N´Roll ja The Whon The Who By Numbers olivat epätasaisia levytyksiä, jotka pysyivät koossa vain muusikoiden persoonallisuuksien ansiosta. Hieman samankaltainen vaikutelma syntyy myös The Soulsin musiikista. Vaikka The Souls kuulostaa tiiviiltä ryhmältä, identifioituu yhtyeen persoonallisuus hyvin pitkälti laulaja-kitaristi Jani Orpanan varaan, sillä hän vastaa yhtyeensä kappaleidenteosta.

The Grand Confusion lähtee räväkästi käyntiin mountainmaisella Wounded Soulilla, jota on raskaiden riffien lisäksi ryyditetty tanakoilla, bonhammaisilla rumpusoundeilla. Relammille linjoille yhtye heittäytyy turhan tavanomaisen sointukulun omaavassa Good Intentionsissa, jonka tunnelmat eivät ole kaukana The Bandin tuotannosta. We Shine Onissa The Souls rokkaa kuin parhaimpien päivien The Who. You Can Waitissa näytetään Rolling Stones -fraseeraukset, joita on hienosti väritetty albertkingmäisellä kitarasoololla.

Rauhallisen huuruisiin äänimaisemiin matkataan yksinkertaisessa Goodbyessa, jossa akustinen kitara ja viehättävän vanhanaikaiselta kuulostava sähköpiano käyvät kaunista dialogia. Motherlandissa The Souls osoittaa kunniaa Jimi Hendrixille, esitellen edesmenneen Voodoo Chilen maneereita myös kitarasoolossa. Humble Pien ja The Whon hybridiltä kuulostava Harder When I Come Around puskee kyllä tehokkaasti päälle, mutta kuulostaa levyn aiempien kappaleiden rinnalla sangen keskinkertaiselta rykäisyltä. Sitä vastoin loppuaikojen Beatlesilta kuulostava I Lose Myself lukeutuu rennossa letkeydessään kiekon parhaimmistoon.

Kaikkein uskaliaimmaksi The Souls heittäytyy pitkässä nimikappaleessa, jossa liikutaan psykedeelisissä tunnelmissa. Päätöskappale Everything Will Be Alright on neilyoungmaisine sävyineen sopiva lopetus, joka toivottaa kuulijan levolliselle paluumatkalle hämyisestä, mutta ankarasti rokkaavasta menneisyydestä.

Lisäkiitos kokonaisuuden onnistumisesta kuuluu The Grand Confusionin tuotannosta vastaaville Pekka Laineelle ja Janne Äyräväiselle, jotka ovat vääntäneet studiossa The Soulsille autenttisen menneiden aikojen soundin. Kokonaisuutta kuunnellessa tulee väkisinkin mieleen 35 vuoden takaisissa kotihipoissa plarattu levyhylly, josta jokainen valitsi vuorollaan bileissä soitettavat suosikkinsa. The Souls herättää paljon lupauksia. Sillä on oma soundi ja hyviä kappaleita. Seuraavalla kerralla yhtyeen soisi saavan aikaiseksi levyn, joka kuulostaisi tyylillisesti yhtenäisemmältä työltä. Eivätpä ne vanhatkaan suuruudet saaneet aikaiseksi klassikoitaan pelkästään esikuviltaan omaksuttuja tyylejä esittelemällä.