Australialainen The Eternal on edennyt kehityskaarellaan selkeästi doom metal -painoitteisesta musiikistaan kohti gootahtavampaa rockmusiikkia ja yhtye onkin radioystävällisempi mutta samalla menettää uransa alkupäässä saamiaan faneja.

Vaikka bändin soundi on edelleen hyvinkin tukeva, on musiikki muuttunut verrattain kevyeksi. Rockriffejä, koukkuja ja popahtavia laulumelodioita, jopa HIM-tyylisiä kerto- ja väliosia, piisaa koko matkalta. Kevyet, pianolla ryyditetyt väliosat ja paikoitellen teatraalisen dramaattiseksi heittäytyvät lauluosuudet kuulostavat kyllä hyviltä, mutta levyn edetessä samoihin tehokeinoihin kuitenkin kyllästyy.

Huomaan jatkuvasti miettiväni musiikin suhdetta suureelliseen stadionrockiin ja tummasävytteisen rockmusiikin kliseisiksi käyneisiin tehokeinoihin, siis nimenomaan musiikkiin joka on tämän yhtyeen lähtökohdat mielessä pitäen sen vastakohta. Koko levy on taiten tuotettu ja siitä on hiottu pahimmat särmät pois, vaikka juuri särmikästä sen pitäisi olla. Tai ehkä sen vain pitäisi olla särmikkäämpää, jotta minä saisin siitä tukevamman otteen. Oli niin tai näin, levy on minulle suuri pettymys enkä osaa ottaa yhtyeeseen uutta näkökulmaa, vaikka juuri sen se tarvitsisi.

Yhtyeeseen on siis vaikea ottaa kosketusta, koska Sombre Light of Isolation -levyn aikainen materiaali oli lähempänä omaa sydäntäni ja odotin yhtyeen kasvavan siitä erilaiseen suuntaan kuin sittemmin on käynyt ilmi. Nykyisellään kyseessä on kuitenkin täysin eri yhtye, enkä usko kovinkaan monen alkupään materiaalista pitäneen pitävän uudesta Ikuisesta. Jos yhtyeen uutukaista ei vertaa vanhempaan tuotantoon, vaan kuuntelee levyn kuin kuuntelisi mitä tahansa uutta bändiä, tilanne on tietenkin eri.

Todettakoon vielä ettei levy sinällään ole huono, se vain ei ole sellainen levy jota minä odotin ja toivoin kuulevani, eikä juurikaan vastaa omaa musiikkimakuani.