Voihan paska. Sepultura, bändeistä minulle rakkain, on kussut silmääni jo toistamiseen. A-Lexin promon kannessa julistetaan, että levy on syntynyt kolmen kuukauden studiojamien pohjalta. Jo tämä nosti niskakarvat pystyyn, eipä tule ihan heti mieleen hyvää levyä, jota olisi alettu työstämään studiossa, ennenkuin yhtään biisiä on edes valmiina.

Ärsyttää vetää yhtyeen Cavalera-historia mukaan tähän, mutta se on nyt välttämätöntä. Selittelin aikanaan Againstin sekavuuden itselleni siten, että Sepulturan piti päästä nopeasti yli Max Cavaleran lähdöstä ja paras keino siihen oli uusi levy uuden laulajan kanssa. Yhtyeeltä kesti muutaman levyn (ja noin kymmenen vuoden) verran päästä jaloilleen Maxin lähdön jälkeen, mutta kuului jälleen pamaus, kun myös Igor Cavalera löi oven kiinni mennessään. Historia tavallaan toistaa itseään A-Lexin kohdalla, paitsi että se on huonompi kuin Against.

Laulun puolesta homman vielä kestäisi. Derrick Greenestä ei koskaan ole ollut Maxin korvaajaksi, vaikken mitenkään inhoakaan miehen ulosantia. Kyllä ukko huutaa osaa. Andreas Kisserin riffit olivat juuri kiillottuneet erinomaisiksi yhtyeen edelliselle, Dante XXI -levylle. Mutta hemmetin monipuolisen ja luovan Igorin Cavaleran lähdön myötä tajuan, miten iso osa Sepulturan musiikkia miehen groovaava ja rytmikäs rumpalointi oli. Uudessa rumpalissa Jean Belladonnassa ei nimen lisäksi ole mitään muuta vikaa, kuin ettei miehellä yksinkertaisesti ole Igor Cavaleran rytmistä tyylitajua.

Se taustoista ja miehistönvaihdoksista, aletaanpa sitten sättiä itse musiikkia ja sanotaan suoraan, mistä homma kusee: A-Lex on sekava ja ponneton. Roorbackin hardcoremaisuus on tehnyt hieman paluuta Danten thrash-vetoisuuden jälkeen, eikä se tunnu toimivan, ei sitten millään. Päällimmäinen filis on tismalleen sama kuin ensimmäistä kertaa Againstia kuunnellessa, eli armottoman pettynyt. Soundimaailma on tuhnuinen ja koko olemus innoton.

Satunnaiset hyvät riffit eivät rieskaa pelasta, sillä kokonaisuus ei pysy kasassa vaikka kuinka yrittäisi teipata. Lähes tunnin kesto on aivan liian pitkä, ja tästäkin kolmasosa on täysin turhia välisoittoja. Lopun orkestraalinen Ludwig Vankaan ei enää auta, kun mielenkiinto levyyn on hävinnyt jo puoli tuntia sitten. Sepultura ammensi tällä kertaa inspiraatiota ja teemoja Kellopeli appelsiini -kirjasta ja elokuvasta, mutta tämä ei kuulu levyllä mitenkään. Siinä missä Danten helvetti oli levylle sovitettuna selkeä kokonaisuus, on A-lex pirstaleinen ja jotenkin epälooginen.

On oikeastaan hämmentävää, miten yhdentekevä teos A-Lex on. Suurin syy on se, ettei levyllä ole oikeasti yhtäkään hyvää biisiä ja kyseessä onkin Sepulturan historian huonoin tuotos. Samassa harmittaa vietävästi, että kun yhtye petasi itselleen hienosti uutta tulemista Dante XXI:llä, tärvää se nyt lähes kaikki mahdollisuutensa lopullisesti A-Lexin myötä. Toista kertaa en jaksa odotella kolmen levyn ajan, jotta yhtye saisi erohaavansa nuoltua, varsinkin kun Cavalera Conspiracy ja Soulfly vääntävät samaan aikaan aivan perkeleen tiukkoja levyjä.

Fakta on se, että palaaminen legendaarisen kokoonpanon kanssa yhteen on ainoa asia, mikä voi Sepulturan enää pelastaa. Kukahan lähtee seuraavaksi, kenties Andreas Kisser vai Paolo Jr.?