Joskus nimi on varsin selkeä enne, kuten on kyse tämän tanskalaisen "grind"-yhtyeen kohdalla. Lainausmerkit ympärillä siitä syystä, että käytännössä A Kid Hereafter in the Grinding Light on kuin Mike Patton ja/tai Fantômas LSD- ja pirikuurilla kovan känniputken jälkeen ja Duracell perseessä virtaa antamassa. Kuulostaako kiinnostavalta? Sitä AKHITGL varmasti on, joskaan ei hyvällä tavalla.

Jos Patton tai Fantômas ei kelloja pahemmin päässä soita, ei hätää, ei tätä Kidia voi paremmin kuvailla kuin mitä itse musiikki touhusta kertoo. Lyhyesti tiivistettynä kyse on eräänlaisesta "avantgardistisesta" näkemyksestä grindahtavasta musiikista power- ja death metal -vivahtein, joskaan mihinkään näistä genreistä kunnolla kuulumatta. Vähemmän ystävällisesti tätä voisi sanoa äärimetallimaiseksi näkemykseksi "tekotaiteellisesta paskasta", jossa biisienkirjoitustaidolla on heitetty vesilintua ja energia on käytetty huumetrippailun ohella instrumentaalimasturbointiin.

Niin bändin nimi, kappaleiden tittelit kuin musiikkikin kulkevat kaikki käsi kädessä. Missään ei tunnu olevan mitään järkeä, eikä sillä tunnu olevan mitään merkitystäkään. Aivan kuin ketään - edes bändiläisiä - ei kiinnostaisi miltä lopputulos kuulostaa - kunhan jälki on vain riittävän häröä, erilaista ja mielenvikaisen kuuloista. Jos tämä on tavoite, siinä on onnistuttu. Onnitteluni siitä.

Soundeiltaan platta on sentään nykyajan demotasoa. Ei siis mitään varsinaisesti hyväsoundista jälkeä, mutta juuri sen verran kämäistä ja suttuista, ettei tätä ole ainakaan ihan vitsinä överiksi vedetty. Laulupuoli koostuu lähinnä rääkynästä, kiljunasta ja murahteluista. Kuin huono Mike Patton -pastissi konsanaan.

Mikään sana ei kuitenkaan puhu tämän musiikin puolesta paremmin kuin musiikki itse, joten minä väärinymmärtäjä pistän suuni soukemmalle ja jätän estradin bändin MySpace-samppeleile. Tsekatkaa itse, koska ette kuitenkaan usko. Minä en pitänyt, mutta makuasioistahan voi vain kiistellä.