The Agonist tulee Pohjois-Amerikasta ja musiikissansa yhdistellään puhtaita lauluja ja melodioita raskaisiin riffeihin sekä äärimmäisempiin vokalisointityyleihin. Tässähän jo melkein luulee arvaavansa, mitä on tulossa, ennen kuin on raitaakaan levyltä kuulostellut. Mutta mitäs ihmettä: tässähän on normaalista kaavasta poiketen naisvokalisti. Alkaa vaikuttaa mielenkiintoiselta. Ja yhä mielenkiintoisemmalta vaikuttaa siinä vaiheessa, kun levyn edetessä selviää, ettei musiikkinsakaan ole sitä perinteisintä valtameren takaista nytkytystä.

Ensimmäisenä The Agonistissa huomio kiinnittyy todellakin vokalisti Alissa White-Gluziin, joka hoitaa ansioituneesti niin kauniit ja voimakkaat laulut kuin murinat ja rääkymisetkin. Soitinosasto pysyy pääosin säestävällä linjalla ja jättää turhat soittotaitojen esittelyt muille yhtyeille. Kuitenkin esimerkiksi Simon McKayn rummutuksesta bongaa ajoittain mielenkiintoisiakin rytmittelyjä, joista voi vetää viivoja jopa jazzin suuntaan. Koskettimien käyttö myös hivelee allekirjoittaneen korvaa. Turhanpäiväisen kilkuttelun sijaan kiippariosastolla luodaan hienoja tunnelmia kappaleiden ehdoilla.

Yhtyeen vahvuus löytyy juuri eri genrejen taitavasta yhdistelemisestä. Esimerkiksi The Tempest on ehtaa Göteborgia, Martyr Art taiteilee jossain metalcoren ja melodisen deathcoren välimaastossa, kun taas ...And the Eulogies Sang Me to Sleep on lähes alusta loppuun silkkaa Dimmu Borgiria. Turhimman annin tarjoaa albumin outolintu, a cappellana versioitu Tsaikovskin Joutsenlampi, joka olisi kenties toiminut paremmin vaikkapa introna kuin levyn keskellä pakkaa sekoittamassa. Tätä ohilyöntiä lukuunottamatta Lullabies for the Dormant Mind -albumin monensorttinen sisältö ei kuitenkaan kuulosta väkinäiseltä eri tyylien sekoittelemiselta, vaan selkeästi monesta eri suunnasta poimitut vaikutteet toimivat yhtyeen eduksi tehden albumikokonaisuudesta mielenkiintoisen kuuntelukokemuksen.

Soundit ovat peruskauraa, kliiniset ja tylsähköt, mutta toisaalta riittävän jytäkät, etteivät häiritsekään. Paketti on siis komeasti kunnossa, ja kun toisen levyn sanotaan usein olevan yhtyeelle se näytön paikka, niin The Agonist läpäisee testin kirkkaasti. Levy-yhtiö jääkin tässä ainoaksi haukut ansaitsevaksi osapuoleksi, promolevyn mukana tulleen kappalelistan esittäessä täysin toista kuin mitä albumi sisältää soittimeen syötettäessä, aiheuttaen täten arvostelijaparalle turhaa tutkimustyötä yritettäessä saada faktat kohdilleen.