Kymmenen studiolevyä ja yli 20 vuotta myöhemmin Cannibal Corpse on yhä keskuudessamme. Maailman eniten myynyt death metal -yhtye lunastaa oikeutetusti paikkansa pioneeriyhtyeenä, mutta valitettavasti pioneeriyhtyeillekin tulee aika, jolloin on hyvä lopettaa. Yhdestoista studioalbumi, Evisceration Plague, esittelee kuluneen ja vaivalloisen musiikillisen näytelmän. Yhtäkkiä tulen huomanneeksi, kuin salama kirkkaalta taivaalta sen olisi iskenyt tajuntaani, että enää ei tämän yhtyeen pyörät pyöri. Toiset ovat sitä mieltä, että pyörät eivät ole pyörineet sitten The Bleedingin (1994). Tulee suru puseroon, sillä allekirjoittaneelle Cannibal Corpse on ollut yksi niistä yhtyeistä. Olisin mieluummin jättänyt kuulematta tämän ja jäänyt hyvillä mielin Killin (2006) puolilämpöisille aallonpituuksille.

Mutta näin kävi. Evisceration Plagueta voi ehkä odotetustikin verrata Killiin – myös siksi, että se on askel Killistä huonompaan. Evisceration Plaguelta puuttuu se käsin kosketeltava brutaalius ja kompromissittomuus. On jääty miettimään liikaa. Ennen kaikkea on jääty hiomaan liikaa.

Jo ensimmäisen kappaleen aikana tulen kliinisen, paljaaksi kynityn soundin säikäyttämäksi. Missä on se ilmiömäinen kitarasoundi, josta Alex Webster niin kovasti uhosi taannoisessa haastattelussa? Websterin sanoja lainatakseni, tällä levyllä on paras kitarasoundi koko Cannibal Corpsen historiassa. Ja paskat! Voiko herra Webster todellakin väittää, että tämä steriloitu, ohut ja laiska soundi on parempi kuin viisi vuotta sitten ilmestyneen The Wretched Spawnin (2004) rosoinen ja elävä versio, puhumattakaan Jim Morrisin Gallery of Suicidelle (1998) tuottamasta armottomasta kitarahuudatuksesta. Sen jälkeen kun Hate Eternalin Erik Rutan astui ruoriin, soundipolitiikka on luisunut alamäkeen. "Luulisi entisen Morbid Angelin kitaristin tietävän, miltä death metalin kuuluu kuulostaa." Jos on herran oman yhtyeen uusimpaan levyyn, Fury & Flamesiin on uskomista, kyllä hän tietääkin. Miksi Evisceration Plague kuulostaa kuitenkin kuivalta lapaselta Fury & Flamesin mehustelun rinnalla? Miksi tuottajan visio on ollut niin "erilainen", vaikka kyseessä on kaksi saman tyylisuunnan edustajaa?

Killillä oli "ihan mukiinmenevät soundit", vaikka mistään miellyttävyyden huippulukemista ei voidakaan puhua. Nyt George Fisherin laulu on taputeltu multaan ja rumpujen soivuudelle ja ilmavuudelle heitetty hyvästit – siis niille vähäisillekin, mitä Killillä vielä oli.

Mikä Killistä kuitenkin teki hyvän albumin? Kappaleissa oli ainesta.

Evisceration Plaguen kappaleet eivät yllä minkään aikaisemman levyn tasolle. Hyvien kokonaisuuksien sijaan keskinkertaisia kappaleita on pyritty kuromaan umpeen tyhjänpäiväisellä sooloilulla. Sooloilulla, jolla ei ole mitään funktiota. Teknisyys ja kikkailu ovat raivanneet jalansijaa Cannibal Corpsen musiikissa jo pidemmän aikaa. Evisceration Plaguella sen kuulee yhä selvemmin. Riffittely on kulunutta ja tukahtunutta, täysin elotonta. Evisceration Plague on jo-kertaalleen-käytettyjen ideoiden kirjo. Enkä tuomitse, vaikka jotkut ideat vanhentuneita ovatkin, mutta intensiivisyys on se, joka soitosta puuttuu. Levy soi kaikin puolin hiljempaa... varovaisemmin ja epävarmemmin. Olkoonkin, että Cannibal Corpsen kaksi ensimmäistä levyä olivat rimpuilemista ja hakemista – eivät teknisesti lainkaan niin mainittavia kuin nämä kaksi viimeisintä – mutta kappaleet olivat ravisuttavan suorakätisiä. Evisceration Plaguella brutaalius on vain onttona kaikuva sana. Siihen ei sisälly mitään. Samojen ideoiden viljeleminen onnistuneesti albumilta toiselle on ollut yhtyeen siunaus, mutta enää se ei toimi. Poruhan siinä meinaa päästä.

En epäile, etteivätkö kannibaalit olisi tavoitelleet parasta lopputulosta ja sitä, että voisivat seistä linjauksensa takana: "Jokaisesta albumista tulee raskaampi kuin edeltäjänsä". Moisen tavoitteen saavuttaminen on kieltämättä kova homma, eikä tällä kertaa siinä onnistuttu – valitettavasti. Suonen tyrehtyminen biisinaihioiden suhteen näyttää tapahtuneen. Ja ehkä visiokin on heikentynyt. Suunta ja vaisto siitä, mihin mennään seuraavaksi, kun kaikki on tehty. Haluan uskoa, että yrittämistä löytyy, mutta se ei vain näy.

Vai voiko olla niin, että tämä vanhus on viimein painamassa päätään? Jos niin on, sen voisi tehdä kunniallisemminkin. Rivi epäonnistuneita levyjä ja lopullinen kuoppaan kompuroiminen tulee olemaan häpeällistä yhtyeelle, jonka historia on pitkä ja ansiokas.

Saatatte miettiä, miksi levy saa ruikutuksista huolimatta 6-/10. Cannibal Corpse on varteenotettavan uran tehneenä lähtöpisteidensä arvoinen, eikä sitä ei käy yhden levyn epäonnistuminen muuttamaan.