Paperilla Venäjän Kauan on koko lailla maailman parhaalta kuulostava yhtye; bändi kun yhdistelee Tenhin alkuaikojen ja Anatheman Alternative 4 -levyn tapaisia vaikutteita. Lienee sanomattakin selvää, että Tenhin debyytti - nimeltään luonnollisesti Kauan - sekä mainittu Anathema-albumi sijoittuvat varsin korkealle omalla kaikkien aikojen parhaat levyt -listallani. Valitettavasti lienee myös itsestäänselvää, ettei venäläisten kakkosalbumi voi ikimaailmassa - tai ainakaan minun maailmassani - yltää niihin odotuksiin, joita moiset vertailut sille asettavat. Tietäjän Laulu on siitä huolimatta verrattain mielenkiintoinen albumi.

Jatketaan tositarinalla. Eräs Kauan-yhtyeen jäsen otti taannoin yhteyttä erääseen suomalaiseen folk/pop-bändiin. Hän aloitti kehumalla varovaisesti yhtyeen musiikkia, mutta jatkoi sitten melko arvostelevaan sävyyn ihmetellen, miksi tämä suomalainen bändi ei esittänyt musiikkiaan suomen kielellä, vaan englanniksi. Anekdootin hauskuus piilee siinä, että reilusti yli puolet Kauan-yhtyeen tähän mennessä julkaistuista biiseistä on suomenkielisiä. Liekö sanonta, jossa suositellaan peiliin katsomista, tuttu näille venäläismuusikoille?

Biisit kuten Pesnja Materi ovat varmasti lähempänä Tenhiä kuin minkään toisen bändin tuotokset, mutta valitettavasti parhaimmillaankin vain hyvä kopio ei voi ikinä yltää alkuperäisen tasolle. Jos ei huomioida biisin lopussa kuultavaa death/doom-fiilistelyä, muistuttaa se huomattavan paljon Tenhin hienoa Kielo-kappaletta. Avausraita Vmesto Slez lienee Orkidea-päätösraidan ohella levyn omaperäisin - tai paremmin sanottuna vaikutteet hieman hienovaraisemmin esittelevä - kappale, jonka viulumelodiat voisivat kieltämättä olla Alternative 4:ltä. Niin Pesnja Materissa, Vmesto Slezissa kuin Prozrachni Cvetokissa kuultavat, rehellisesti sanottuna erittäin pseudosti shamanistiset kurkkulaulut ja patarummut ovat puolestaan lähes täysin irrallisia muusta kappaleesta.

Tällaiset ratkaisut herättävät kysymyksen, onko yhtyeen tarkoitus kuulostaa mahdollisimman paljon idoliltaan vai ainoastaan mahdollisimman hyvältä. Valitettavasti nämä kaksi sulkevat joskus toisensa pois. Äidin Laulu on levyn metallisin veisu ja sisältää jopa örinälaulua, joka luo kappaleeseen sen aiheeseen nähden varsin ronskin kontrastin. Muutenkaan biisin ajoittainen Shape of Despair -henkinen death/doom-ristiveto ei kuulosta täysin luontevalta osalta kappaletta, eikä taatusti myöskään sulaudu albumikokonaisuuteen. Tällaiset tyylirikot ovat oman identiteetin puutteen ohella omiaan pudottamaan levyn arvosanaa, vaikka sävellykset onkin suurimmaksi osaksi toteutettu tyylillä ja taidolla. Toisaalta bändillä ei ole myöskään sitä jumalaista nyanssien ja draaman kaaren luomis- ja hahmotuskykyä, jonka sekä Tenhi että Anathema omaavat. Kauan antaa kuuntelijalle runsaasti kauniita ja herkkiä hetkiä, mutta kokonaiskuva jää vielä tarkoituksettoman utuiseksi ja monin paikoin pirstaleiseksi.