Mitä hittoa vuonna 1994 oikein tapahtui? Lähes telakoituneeseen julkaisutahtiin taantunut Virgin Steele karisti kertaheitolla sekä ennen että jälkeen tuotantoaan tarkastelevalle epätyypillisen Life Among The Ruinsin ruosteet välittömästi miekoistaan heti seuraavana vuonna. Ikäänkuin uutta nousuaan melodisen metallin hissukseen kasvavan sukseen myötä alleviivatakseen, Noise Records osoitti hyvää vainua sainatessaan tämän jo tuolloin 12 vuoden levytysikään ehtineen newyorkilaisbändin vieläkin epämääräisempien yhteistyökumppaneiden jälkeen pitkäaikaiseen yhteistyöhön. 

Uutta energiaa puhkuvan nimen se rosteriinsa saikin. I Will Come For You näyttää jo yksinkin heti alussa, sekä viimeisellä minuutillaan alkavan loppukaneettinsa myötä, kuinka tarkoituksellisestikin David DeFeis on biisinkirjoituksessaan pyrkinyt palaamaan 1986-88 –levyjensä parhaiden kappaleiden tasolle. Tämä tarkoittaa sotaisen eeppistä tunnelmaa, tarttuvuutta ja väkevän tunteikkaita laulusuorituksia, kuten myös DeFeisin tutun repivää falsettoa esittelevässä The Raven Songissa. Tuleepa avausbiisi ensi kertaa esitelleeksi tämän (erään brittibändin vokalistin soolouralle tyypillisesti) William Blakelta nimensälainanneen temaattisen levysarjan tunnusmelodiankin, joka toistuu myöhemmin kenties pari kertaa liikaakin. Bändille tyypillistä julman tyylikästä tittelien sarjaa edustava Self Crucifixion taas on nimeään maalailevampi, ihan kuten myös balladimaisempaa osaamistaan kotoisan kuuloisesti esittelevä Forever Will I Roam. Jotkin kappaleista ovat vielä hieman suoraviivaisempia ja rokkimaisempia kuin muilla tulevilla (teema-)albumeillaan, joskaan aiempien levyjen pahimpiin glamrock-virheaskeliin asti ei enää onneksi harhaillakaan. Mutta samalla myös moneen suuntaan polveilevat eepokset kuten Trail Of Tears tai Last Supper osoittavat täysin päinvastaista musiikillista osaamista, vaikka toki nämäkin hengittävät isoksi osaksi Edward Pursinon vikkelien riffien varassa. Bändin maestro vain pääsee esittämään kenties suurimmalle yleisölleen tuohon mennessä kiistattoman omintakeista tyyliään lauluntekijänä, josta on nykypäivänäkään harvinaisen vaikeaa löytää suoria rinnastuksia mihinkään muihin artisteihin. 

Hassua kyllä, edellisen levyn ’nimibiisi’ päätettiin laittaa mukaan vasta tälle, mutta ihmekös tuo kaikessa eläväisessä uptempoisuudessaan. Se onkin edeltävän Blood Of The Saintsin tai I Wake Up Screamingin tyylisenä levyn parhaita kappaleita, ja sopi nyt kokonaiskuvaan taatusti paremmin kuin mitä tuolloin hätiköidympi vaihtoehto olisi suonut. Tämän lisämateriaalia & kosmeettista käsittelyä saanut uudelleenjulkaisu sisältää myös puolalaisen Crystal Viperin kanssa tehdyn duettoversion edellämainittua rokkeripuolta edustavasta outolintu- Blood And Gasolinesta. Toisaalta, missä määrin voidaan puhua coveroinnista tai ylipäätään bändin nimestä, kun DeFeis on uudelleenmiksaamisen & -masteroimisen (kuuluu silti kuin kaivosta) ja lauluosuuksiensa lisäksi soittanut kiipparit sekä laittanut Virgin Steelen oman nykymiehistön kitaraan & bassoon. No, jäähän siihen kamalan naislaulajan osuus. Malliesimerkki turhasta bonuksesta.

 Aivan toisin kuin elokuvamaailmassa, heti seuraavana vuonna julkaistu jatko-osa oli jopa tätäkin parempi...