Winterbornin Cold Reality lukeutui vuoden 2006 kärkikastiin, mutta julkaisunjälkeisen, Doron kera tehdyn Euroopan-kiertueen jälkeen bändi katosi tutkasta. Kokkolalaisorkesteri alkoi jostain syystä kasata jo kakkoslevyä, vaikkei debyytistäkään oltu ilmiselvästi otettu vielä kaikkia tehoja irti. Kaiken lisäksi yhtye hosui aivan turhaan, sillä pääosin jo edellisvuonna työstetty albumi on tähän mennessä julkaistu vasta Japanissa. Suomen jakelu on vieläkin työn alla, mutta Euroopan-julkaisu on vuorossa huhtikuussa. Levy-yhtiöongelmien lisäksi Winterbornin toimintaa ovat hidastaneet kesken studiotyöskentelyä tapahtuneet miehistönvaihdokset.

Joskus dynamiitilla on tehokkaampi kalastaa kuin hienoilla vieheillä. Winterborn kun on vaikeuttanut ilmaisuaan Dream Theaterin suuntaan karsien samalla ykköslevyllään ollutta tarttuvuutta. Mukana on liikaa näppäilyä ja maalailua sekä liian pitkiä biisejä. Seassa on kyllä helpoimminkin avautuvia paketteja, kuten Black Rain, uuden rytmisektion kanssa purkitettu Last Man Standing sekä etenkin Forever Gone, jota Japanin bonusraitana epäilen vanhemmaksi materiaaliksi. Ahkeralla kuuntelulla Farewell To Saints tuntuu kuitenkin pikku hiljaa avautuvan, mutta en vieläkään koe, että se vetäisi vertoja Cold Realitylle. Winterborn on taitava orkesteri, mutta toivoisin, että kolmannella pitkäsoitolla sitten joskus panostettaisiin taas enempi sisältöön kuin suorituksiin.